Vähämerkityksisiä huomioita

Jehovan todistajien valtakunnansalin edessä seisoo naisia ja miehiä. Ne nauravat. Yksi naisista toteaa, että huumorin kukka se on kaikkein kaunein kukka. Muut myöntelevät yhä naureskellen. Harmittaa, että minulta jäi kuulematta kasku, joka jehveleihin oli uponnut kuin Titanic.

Seuraavaksi kiinnitän huomioni lyhyeen juhlamekkoon ja hartiahuiviin pukeutuneeseen nuoreen naiseen, joka kipittää vähän vaikean näköisesti mutta horjumatta kymmensenttisillä ohuen ohuilla piikkikoroillaan, kääntyy läheisen talon sivustalle ja menee sivuovesta sisään. Mistähän tyttö tuli? Jehovan todistajien valtakunnansalistako hänkin?

Jatkan matkaani kädessäni sekä pahviroskaa että muovijätettä. Vien ne naapurikaupunginosan keräyspisteeseen, koska meidän pihassamme ei ole niille astioita. Biojäteastioita pihassa on, mutta minä olen ilmeisesti ainoa, joka niihin jätettä kippaa. Tyypit tunkevat kaiken sekajätteeseen, ja siksi ne astiat pursuavat pusseja yli laitojen lähes aina ennen tyhjennyspäivää. Ihme touhua.

Yläkerran kämppä on myytävänä, ja tänään on asuntoesittely. Jos veisi oveen lapun: toivomuksena on, että uudet asukkaat osaavat lajitella jätteensä.

Alaovessa jo pari lappua onkin, toinen ilmoittaa lämmönjakelun katkoksesta 22.9. ja toinen huutaa, että lukolle on tehty ilkivaltaa, vaikka kyse ei ole sen pahemmasta kuin että joku on estänyt paperipalalla ovea menemästä illalla lukkoon. Mutta lappusista ovessa voi tulla asunnonkatsojalle mielikuva, että tässä rauhattomassa talossa tehdään alituiseen ilkivaltaa, ja kylmäkin tulee.

Kun tallaan asvalttia jätteineni, sukat rullaantuvat alas nilkan ohi ja jatkavat vetäytymistään kohti varpaita. Aina kun pysähdyn kiskomaan sukkia rutusta jalkapohjan kaaren alta, alan miettiä sarjamurhaajaa, joka tapeskeli prostituoituja. Kerran hän tuli tappaneeksi naisen, joka ei ollut koskaan myynyt itseään. Mies kertoi erehtyneensä, koska oli nähnyt naisen kadunkulmassa kiskomassa sukkiaan ”niin kuin ilotytöt tekevät”.

Torin kulmalla pudotan jätteeni oikeisiin astioihin ja jatkan matkaani kohti kauppaa. 

Kaupan automaattiovet eivät aukea. 

”Onko se kiinni?” kysyy vanhahko mies takanani. Kuikuilemme sisään. 

”Ei”, sanon, "kyllä siellä on ihmisiä sisällä." 

Peruutan ja menen taas eteenpäin, peruutan. Ovet eivät vieläkään aukea. Päätän mennä viereisistä ovista sisään. Kun lähden niitä kohti, äsken kiinni pysyneet ovetkin aukeavat ja mies menee sisään. Olemme saman aikaan kaupan aulassa. Emme puhu enää, koska tilanne on ohi, ongelma selätetty, syytä kanssakäymiseen ei enää ole.

Kun olen ostoksineni jonossa, naapurikassa sanoo moi. Hetkeä myöhemmin mies viereisessä kassajonossa huudahtaa moi.

”Mä en huomannu, että sä sanoit mulle moi. Luulin, että sä sanoit tolle edelliselle. Tää vuoro tulikin äkkiä. En ehtiny ees heittää rojuja hihnalle.”

Syyn miehen sosiaalisuuteen haistaa: hän on humalassa. Ei kauhean pahasti.

”Joskus mä oon sanonu moi, kun kassa on sanonu vasta edelliselle moi. Sinä sitten ollaan naama punasena. Ei se ny niin vaarallista oo. Mutta se on suomalaiselle paha paikka, jos sanoo väärässä kohdassa moro.”

Joskus mietin, että jos ihmiset puhuisivatkin toisilleen kaikenlaista ilman kriisitilannetta (ovi ei aukea) tai ilman humalaa. Olisiko maailma silloin mukavampi paikka?

Paluumatkalla, kotikaupunginosaan noustessani, näen iäkkään pariskunnan, jotka nostelevat kadunvarteen parkkeeratun auton takakontista ämpäreitä, ja nuoren miehen, joka ajaa pyörällä pihasta kadulle. Lienevät naapuruksia.

”Löytyykö mustikkaa vielä?” mies huikkaa ohi kurvatessaan.

”Juu! Ja sienessä!” vastaa nainen.

Minua jää häiritsemään kysymyksen ja vastauksen muodon yhteensopimattomuus.