Vuokrasuhteita

Vanhempien luota maailmalle lähdettyäni olen hankkinut monta melko persoonallista vuokranantajakokemusta.

Opiskeluaikana asuin yksiössä, johon kuului myös kylmäkellarikoppi ja kanahäkkikomero – noin niin kuin periaatteessa. Kuitenkin vuokrasopimuksen tehtyäni vuokranantajasetä ohimennen mainitsi, että ei kai haittaa, että minun kylmäkaappini on täynnä heidän hillojaan, eikä näin ollen minun käytettävissäni. Sanoin, että ei haittaa.

Verkkoseinäkoppini lukkoonkin sain avaimen vasta monen pyytämisen jälkeen. Toisen avaimen hän luonnollisestikin piti itsellään, ja erään kerran huomasin kopperoon ilmaantuneen vuokranantajani kuntopyörän sekä monta isoa ja pientä pahvilootaa oman patjani seuraksi. Se jo melkein haittasi.

Eräs vanhaisäntä sitten taas kantoi kovasti huolta mahdollisista asumisen jäljistä omistamassaan kaksiossa. Kämpän muovimatto oli jo asuntoon muuttaessani kunnoltaan luultavasti läntisen pallonpuoliskon karmein. Sen uurteissa asui vuosikymmenten töhkät, jotka eivät järeilläkään aineilla eivätkä edes juuriharjalla jynssäämällä näyttäneet yhtään vähenevän, vaikka vesi ämpärissä olikin joka pesukerran jälkeen synkeän mustaa. Lattiassa oli lian lisäksi myös jos jotakin mustaa viirua, läiskää, painaumaa, reikää ja tuhrua. Eikä keittokomerokaan läpilahoine kaapinovineen ollut aivan edustustasoa.

Vuokranantaja myös suhtautui hyvin vastahakoisesti ajatukseen vuokran alentamisesta putkiremontin aikana ja mainitsi, että vuokra tietenkin nousee, jos mieheni naimisiin mentyämme muuttaa samaan asuntoon.

Mutta kaikessa mykistävässä erikoisuudessaan suosikkini oli vuokranantajarouva, joka pyysi minua vaihtamaan asuntoni ikkunaverhot.

”Onko sinun ikkunassani tuollainen vaate poikittain?” hän aloitti puhelun.

”Ei kyllä ole,”, sanoin hämmästyneenä, koska luulin, että hän oli nähnyt jossakin asunnossa ikkunaan ripustettuina esimerkiksi farkut. Mutta sitten selvisi, että hän todellakin puhui minun verhoistani.

”Ei ole ihan yhdentekevää, miltä ikkunat näyttävät kadulta katsottuna”, vanha rouva selitti.

”Että voisitko vaihtaa ne. Minä voin kyllä maksaa, jos se on siitä kiinni”, äveriäs vuokranantajani hövelisti lupasi.

Olin niin häkeltynyt, että myönnyin kaikkeen, enkä edes ottanut vastaan rouvan maksamistarjousta.

Siinä talossa, jonka rouva kokonaisuudessaan omisti, kun oli aina tavattu käyttää vertikaalista – ei horisontaalista – verhomallia.