Melkein kuin elokuva

Valun kaupungin pääkatua ja tarkkailen vastaan käveleviä ihmisiä. Heistä useimmat näyttävät siltä kuin tietäisivät, minne ovat menossa. Näyttää, kuin he eläisivät elämässä, jossa asiat sujuvat. Niin kuin jossain odottaisi jotakin tärkeätä: työ tai perhe, poikaystävä, lapset, lämmin ateria, avattu viinipullo, arkiolohuoneen tapetointi.

Arkiolohuone: yksi tämän ajan kuvista tai symboleista. Ei liene kovin monta vuosikymmentä siitä, kun sana olohuone ilmaantui kieleemme. 50-luvullako se tuli? Nyt meillä on jo arkiolohuonekin. Mitä seuraavaksi? Mihin tie vie? Ja mikä on ihmisen vapaus kulkemansa tien valinnassa? Mikä on vain vääjäämätöntä joko kaikille tai jollekulle, mikä itse valittua? Millä tiellä minä olen? Mierontiellä, jonka Niko Kakskytkaks on asvaltoinut?

Vastaan kävelee monta pariskuntaa. Teini-ikäisiä, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, vanhoja. Käsi kädessä, käsikynkkää, kylki kyljessä. Kauniita pareja, rumia pareja. Miten ihmiset löytävät toisensa? Miten he pysyvät yhdessä? Miten minä en osaa?

Romanialainen mies soittaa haitaria kauppahallin oven vieressä.

Vastaantulevat parit näyttävät tasapainoisilta ja onnellisilta. Ulkoapäin ja sivusta kaikki on niin simppeliä. Paljon yksinkertaisempaa kuin oma elämä. Ja tavalliset asiat vaikuttavat jonkun toisen tekeminä paljon mielenkiintoisemmilta tai mukavammilta tai romanttisemmilta. Jos kaveri sanoo syövänsä pitsaa ja katsovansa videota poikaystävän kanssa, lause synnyttää mielikuvan asunnon täyttävästä lempeydestä ja lämmöstä, läheisyydestä ja hymyistä. Vaikka he vain syövät pitsaa ja katsovat videota. Itsekin olen pitsa- ja videoiltaa joskus viettänyt miehen kanssa, ja tiedän, että sen voi tehdä myös ilman lempeyttä, lämpöä, läheisyyttä ja hymyjä. Tai sitten siitä kaikesta on jonkinlainen aavistus, mutta se on silti vähän kuin näytelmää, sinnikästä onnellisuuden yrittämistä.

Myös elokuvien tarinoissa kaikki vaikuttaa kiinnostavammalta. Elokuvissa juopottelu ja yksinäisyyksin ovat jotakin kaunista ja romanttista. Minunkin elämäni olisi helvetin kiinnostava, jos se olisi elokuva. Mutta kun se ei ole, kukaan ei älyä ihailla suuria ajatuksiani ja surumielistä tuijotusta, joka heijastuu ikkunasta yön pimeyttä vasten.

Eikä kukaan leikkaa tästä filmistä tylsiä pätkiä pois.