Olen ihminen. / Mutta mikä sen on?
”Ole vain oma itsesi!” sanovat. Mutta kuka meistä sen oman itsensä niin hyvin tuntee, että osaisi olla se?
Minussa ainakin on sekä jekyllini että hideni. Olen tai olen olematta siis monin eri tavoin oma itseni. Olen usein kovaääninen ja puhelias, jopa hyökkäävä, mutta olen myös arka, estynyt ja varautunut. Olen rääväsuinen möläyttelijä ja toisaalta pyrin äärimmäiseen hienovaraisuuteen ja toisen loukkaamattomuuteen.
Kyllä minulla jonkinlainen aavistus on siitä, millainen minun oma itseni on, mutta en tiedä, onko aavistus oikea.
Olimme kaverin kanssa puolisentoista vuotta sitten loppuillasta baarissa, jossa myytiin halpaa Crowmooria. Baarin ovesta tuli sisään nuorehkojen miesten porukka, hevimiehiä. Pitkiä hiuksia, bändipaitoja, nahkatakkeja. Arvioin heidät kaikki nopeasti: ei ketään, jonka haluaisin viedä kotiini. Miehet tulevat istumaan viereiseen pöytään.
”Ketä noista panisit, jos olis pakko?” kysyn kaveriltani, koska baarissa tulee usein keskusteltua Olennaisista Asioista.
Hän katsoo naapuripöydän tarjontaa ja alkaa kikattaa.
”Tota”, hän osoittaa selkänsä takana istuvaa pitkää vaaleaa miestä, jonka hiukset ulottuvat alaselkään.
”Ketäs sä?”
”En kyl tiedä. En ketään. Mutta en ainakaan tota, jota sä.”
Yksi pöydän nuorista miehistä katsoo suoraan kohti ja hymyilee meille. Hän ei ole se, jota kaveri panisi – jos olisi pakko. Minua alkaa naurattaa. Mies hymyilee yhä. Häkellyn, on katsottava muualle.
Hän tulee meidän pöytään. Tyyppi katselee meitä kumpaakin, arvioi vuorostaan meitä, avoimesti. Miehen katseen kulku minusta kaveriin ja kaverista minuun, ylhäältä alas ja alhaalta ylös, vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle tuntuu hieman kiusalliselta. Mietin myös, mahtaako hän rankata kaverini minua korkeammalle. Kaverini kuitenkin kääntää miehelle selkänsä, alkaa katsella toisaalle. Siksi mies katsoo minuun, kun ehdottaa:
”Voitaisko me mennä ulos suutelemaan?”
Minusta ehdotuksessa on erityisen hassua se, että hän pyytää lähtemään ulos. Ulos voidaan mennä tappelemaan, mutta että pussailemaankin. Huomautan hänelle tästä. Mies sitten ystävällisesti ilmoittaa, että voisimme suudella tässäkin.
Hän ei ole ulkonäöltään ollenkaan tyyppiäni. En kuitenkaan halua esittää kainoa neitoa, jollainen oikeasti olen. Olen se röyhkeä ja rempseä itseni, joka on valhetta ja näytelmää niin kuin melkein kaikki elämässä.
”Suudellaan vaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti