Tuollaistahan se oli silloin, kun oltiin varhaisteinejä.
Ja ihan samanlaista se on nyt. Ihastuminen on samaa, oli iältään 14 tai 40. Ihastuminenkin. Melkein kaikki on samaa iästä riippumatta.
Kävelen tarhasta kotia kohti. Hanski juoksee minut kiinni ja lyö kepillä päähän.
”Ei sattunu”, sanon.
Naapurin poika lyö uudestaan, lujempaa, ja minä toistan äskeisen väärän todistukseni.
Samaa jatkuu jonkin aikaa, kunnes tulee lyönti, jonka jälkeen purskahdan itkuun ja juoksen kotiin. Nolottaa ja suututtaa, että en sinnitellyt loppuun asti.
Samaa tein vanhempanakin ja teen yhä edelleen: tulen satutetuksi, mutta yritän kaikkeni, että voisin olla paljastamatta haavoittuvuuttani.
Istun yläasteen käytävällä. On tosi noloa istua yksin, kun kaverit eivät tule luo. Kirsi kävelee minun vierelleni.
”Minna ja noi pyys sanomaan, ettei ne tuu sun kaa Popedan konserttiin.”
Haluaisin itkeä. Haluaisin lyödä sanansaattajaa. Haluaisin huutaa. Haluaisin heittää koululaukun ikkunan läpi. Haluaisin viiltää ranteeni auki ja hukuttaa suihkuavaan vereen koko perkeleen koulun. Haluaisin haistattaa paskat kavereille, jotka ovat lakanneet olemasta kavereita. Vihaan maailmaa, joka on täysin mätä paikka.
”Jaa”, sanon ja alan tonkia laukkuani, niin kuin etsisin sieltä jotakin tärkeää ja niin kuin se, mitä Kirsi sanoi, olisi ollut maailman yhdentekevin asia.
Hyljätyksi tuleminen ei ole missään määrin mukavaa isompanakaan. Jos jää ulkopuolelle ja tuntee olevansa kelpaamaton, teinivuosilta tutut tunteet heräävät koiranunestaan.
Kuitenkin oli ja on aina muistettava väittää, että ei tunnu missään. Kotona voi itkeä, julkisesti ei.
Ei ihminen muutu. Kyllähän suotuisassa tapauksessa jonkinlaista kehitystä tapahtuu, mutta minä ainakin olen hyvin pitkälti sama ihminen nyt, kuin olin lapsena. Aikuistuminen antaa odottaa itseään. Ruumis ja mieli ovat vuosi vuodelta enemmän epäsynkassa.
En väitä, etteikö g-pistettä, Jumalaa tai aikuistumiseksi kutsuttua ilmiötä voisi olla olemassa, mutta omakohtaista kokemusta minulla ei näistä ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti