Sinä Petroskoi, minä Petroskoi

Matka Carelian Faces -tapahtumaan alkoi Tampereelta vähän yhdeksän jälkeen 15.9. 2005 torstaiaamuna. Kipusimme linja-autoon turkulaisten sekaan ja lähdimme Petroskoita kohti.

Venäjän rajalla jonottaminen alkoi kello 16.20, ja noin kolme tuntia myöhemmin monien jonojen, tarkastusten sekä autosta ja autoon nousemisten jälkeen nousi viimeinen puomi rajalla. Ah Venäjä!

Ensimmäisiä havaintoja naapurimaan puolelta: hassuja taloja, rumia taloja, ränsistyneitä taloja, kauppoja. Mutta jo pian yllämme lepäsi venäläinen pimeys, eikä maisemia liiemmin voinut ihmetellä. Ennen määränpäätämme pysähdyimme heti rajan jälkeen kaupassa ja myöhemmin yhdellä huoltoasemalla, missä täti naputteli ostosten hinnat kassakoneelle ja sitten toisen hinnan pienemmän laskimen näytölle. Tämä suurempi hinta oli se, joka piti maksaa, mutta arvoitukseksi jäi, miksi. Pari onnekasta välttyi tältä mystiseltä korotukselta, joka ei tuntunut siis olevan turistilisä eikä näyttänyt liittyvän alkoholijuomiinkaan.

Huoltoaseman pihalla aioin kuvata Ladaansa tankkaavaa poliisia, mutta se oli miliisin käsimerkeistä päätelleen ehdottomasti NET.

Kun vierustoverini yritti linja-autossa avata venäläiskaupasta ostamaansa sipsipussia, se räjähti kovaäänisesti kuin ilmapallo tai ilmatäytteinen paperipussi, kun sitä lyö lujaa – ja aukesi alapuolelta. Venäjällä kaikki on toisin.

Matka sujui perille asti ihan mukavissa merkeissä. Join Slang-merkkisiä koktailijuomia, juttelin henkeviä ja kuuntelin muiden (väsymyksen ja viinan höystämiä) lennokkaita juttuja. Esimerkkeinä mainittakoon, että yksi kuulemani keskustelu käsitteli astraaliyhteyttä ja toinen meni tähän tapaan: ”Mä tuun istuun tähän sun viereen. Voinko mä ottaa sua kädestä kiinni? Mä oon Kari.”

Kun pääsimme kahden aikaan yöllä Pohjola-hotellin eteen, oli jo aikakin. Auton vessasta oli loppunut vessapaperi jo Suomen puolella ja vessan ovessa roikkuva ekologis-epähygieeninen käsipyyhe oli litimärkä. Kuski oli äkäinen, lähes joka matkustajan pää oli väsymyksestä ja/tai viinasta utuinen, ja istuakin oli saatu aika lailla tarpeeksi.

Huoneiden jako sujui onneksi yllättävän nopeasti ja pääsimme varsin joutuisasti palelemaan 170-senttisiin kylmiin sänkyihimme. Jääkaappi piti aikamoista meteliä, mutta se oli vielä pientä verrattuna siihen outoon katupora- tai hävittäjä-tyyppiseen jyrinään, johon heräsin jossain vaiheessa aamuyötä. Liekö putket niin ärjyjä? Seuraavan päivän ostoslistalla olivat korvatulpat.

Niiden metsästäminen oli oma lukunsa. Menimme apteekkiin ja yritin ensin selittää asiaani englanniksi. Kaksi paikalla olevaa naista pudistelivat päätään ja pyysivät paikalle kolmannen, joka hänkään ei osannut englantia mutta taisi muutaman suomen sanan. Ne sanat eivät kuitenkaan auttaneet häntä ymmärtämään, mitä olin vailla. Yritin pantomiimina esittää tulpat, joita tungen korviini. Tästä suomea osaava täti innostui näyttämään nyt hoksasin -ilmettä ja ääntelemään että aa! Hän poistui ja palasi – kädessään paketti vanupuikkoja.

Valtava, painava höyhentyyny tuntui kuuluvan joka huoneen varustukseen, mutta muuten, kun muiden suomalaisten kanssa vertailimme huoneitamme, huomasimme, että sana standardi ei kuulu petroskoilaiseen hotellisanastoon. Joillakuilla oli ihan reilun kokoiset kylpypyyhkeet. Meillä ne olivat kokoa lattiarätti. Yhden tytön hotellipyyhkeessä kuulemma luki Silja Line.

Myös huoneiden koot olivat keskenään kovin erilaisia. Niin ikään vessanpönttöjen mallit vaihtelivat. Meillä oli sellainen tasannemalli, josta saattoi halutessaan tarkastikin tutkia, mitä oli posliinille saanut aikaiseksi. (Minä en halunnut.) Pöntön vesiosa oli ihan edessä alhaalla, mistä aiheutui, että miespuoliset pissaajat suoriutuivat (tasanteen ansiosta) puuhasta äänettömästi ja naiset taas saivat aikaan (suomalaisesta vessavinkkelistä asiaa tarkasteltuna) varsin miehekkään lorinan.

Meidän suihkusta ei tullut ihan heti lämmintä vettä, ja vesi oli vaikea saada säädettyä sopivan lämpöiseksi. Mutta se oli pieni kiusa, sillä joistakin huoneista kylpyhuone ja vessa puuttuivat kokonaan. Myös ovet, lukot, jääkaapit ja lähes kaikki muu mahdollinen vaihtelivat huoneittain. Ainakin yhdellä turkulaisella kuulemma oli ihan normaalipituinen sänkykin.

Erään kerran yritin ostaa kauppakeskuksen kahviosta leipää ja makkaraa sanakirjan avulla venäjää puhuen, mutta tiskin takana vihaisena päätään pyörittelevä täti ei suostunut ymmärtämääni omaa kieltään. Hermostuneesti huokaileva ja äyskivä rouva ei varmaankaan ollut kahminut Petroskoin päivänsäde -kilpailussa pistesijoja. Mutta hän edusti onneksi vähemmistöä. Enimmäkseen saimme ihan kelpo palvelua ja ajoittaisista kieliongelmista huolimatta asiamme toimitetuksi.

Onnistuin löytämään kameraani simahtaneiden nappiparistojen tilalle uudet edellä mainitun kauppakeskuksen toiselta tiskiltä, ja tällä kertaa sain hoidettua ostokseni sujuvasti venäjäksi: ”Da. Dva. Sbasibo.”

Kiertoajelulla opas kertoi, että Petroskoin suomalaisessa teatterissa on tänään juuri Tulitikkuja lainaamassa -romaaniin pohjautuva ensi-ilta. Harmi, ettemme menneet sitä katsomaan. Tytöt, jotka näkivät esityksen, kertoivat, että se oli ammattimainen, kiinnostava ja vielä hauskakin. Näyttelijöitä oli kuulemma kaikenikäisiä. Ihminen, joka esitti 80-vuotiasta, oli ihan oikeasti 80-vuotias ja niin edelleen. (Venäjällä juuri kukaan ei jää eläkkeelle, koska eläkkeet ovat surkean pienet.)

Illalla menimme festivaalipaikalle, SKK-halliin, bändejä katsomaan. Siellä tehtiin laukkutarkastus, ja minulta takavarikoitiin kynsisakset. Kun alkoi hiukoa, tilasimme saslikit eli naudanlihavartaat leipäpalan ja ketsupin kera.

Lauantaina matkasimme kantosiipialuksella suuren ja mahtavan Äänisen aaltoja Kizhin maailmanperintösaarelle puukirkkoja katsomaan. Ikäloppu kapteenimme toi ikälopun kantosiipialuksen ja meidät matkustat turistiretkeltä turvallisesti myös takaisin.

Toisena festivaalipäivänä bändit esiintyivät teatterimaisessa salissa Machinka-nimisessä paikassa. Saimme sinne kyydin pikkubussilla, jossa matkusti muitakin Carelian Faces -kävijöitä. Yksi poika kertoi käyneensä kaveriporukan kanssa yleisessä saunassa. Voisi luulla, ettei saunassa käynti ole suomalaiselle mikään erityisen eksoottinen kokemus, mutta olipa vain ollut. Lämpöasteita poika kertoi olleen hirmuisesti, mutta ilma kosteassa ja hapekkaassa tilassa ei ollut tuntunut tukalalta. Saunojissa oli ollut äijää joka lähtöön. Monilla heistä oli kuulemma ollut tumput kädessä. Yksi mies oli koivuisen vastan sijasta mäiskinyt itseään kuusivihdalla. Taas harmitti vähän: olisi ollut kiva käydä kokemassa tuokin. Mutta aikaa oli vähän.

Machinkasta tulimme keskustaan johdinautolla eli trollikalla. Nousimme autoon ja arvuuttelimme lippusysteemiä. Se valkeni jonkin ajan päästä, kun lipunmyyjätäti kiersi rahastamassa meidät uudet kyyditettävät. Lippu maksoi 6 ruplaa, mikä on euroissa jokseenkin vähän.

Yritimme mennä käymään festarien jatkopaikkanakin toimivalla Kivatz-klubilla, jonka piti olla ympäri vuorokauden auki. Nyt ovi kuitenkin oli lukossa. No, ei muuta kuin kivatz sulle ja toiseen paikkaan. Mutta moni muukin paikka oli joko kiinni tai sisään ei huvittanut mennä. Esimerkiksi peliluolat jätimme väliin. Joihinkin baareihin taas emme päässeet. Tässäkään asiassa ei tuntunut olevan mitään logiikkaa. Joku pääsi sisään, joku ei, eikä se ainakaan näyttänyt olevan kiinni vaatetuksesta tai kansallisuudesta. Vaan löysimme aina sentään jonkin paikan, johon pääsimme sisällekin.

Paluumatka meidän bussillisellemme alkoi kymmenen maissa sunnuntaiaamuna. Matka olikin taas aika mielenkiintoinen. Se ei ollut vain matka kotomaahan vaan myös matka ihmismieliin. Matkan aikana pääsi tutustumaan ihmisiin sellaisina, kuin he ovat todella väsyneinä ja moniin myös humalan eri vaiheissa. Yksikin Tuntemattoman sotilaan Vanhalan oloinen hihittelijä muuttui jossain vaiheessa negatiivisuutta pulppuavaksi purnaajaksi, jonka mielestä matkan järjestelyt olivat perseestä, naurettavaa pelleilyä ja fiasko alusta alkaen.

(Otsikon sanat ovat Iivana Ljovkinin kappaleesta Petroskoi)