Etäisiä läheisiä

– Ooksä ostanu tarkotuksella ulkomaista hunajaa? kysyn.

– Jaa..., äiti ähkii, – mä katoin että se on sellasta juoksevaa. Onko se ulkomaalaista.

Seuraavana aamuna olen vielä sängyssä, kun äiti puhuu lapselleni:

– Onhan tää suomalaista, mitä se äiti sanoi, ettei olis.

Kun nousen, äiti tulee hunajapurkin kanssa luokseni.

– Onhan tää suomalaista, katos ny.

– Ei ole.

– No lue ite. ”Suomalainen perheyritys--, Porvoo, Finland.” Ja tässä on ton suomalaisen miehen nimikin.

Hän kuulostaa jo vähän närkästyneeltä. (Meillä on hermoheikkoutta suvussa, ja siitä perinnöstä olen minäkin osani saanut.) Otan purkin käteeni, pyörittelen sitä, luen pienikirjaimisen tekstin laiskasti ääneen:

– ”Hunajaa Unkarista ja Argentiinasta.”

Ojennan purkin takaisin äidille katsomatta häneen päin.

– Ai jaa. No on kyllä aika harhaanjohtavaa sitten.

– Nii.

Käyn äitini kanssa ponnettomia väittelyitä, joiden kautta osoitan veltosti tai vaivihkaisesti tyytymättömyyttä tai tietämystä. Äiti käyttäytyy vähän samankaltaisesti. Hän myös sanoo asioita epäsuorasti mutta niin, että tarkoitus tulee selväksi. Esimerkiksi ”sä oot nyt ajatellu kasvattaa taas pitkät hiukset, vai” saattaa tarkoittaa, että ”noi sun hiukset on kamalat, kunpa kävisit kampaajalla, että näyttäisit vähän enemmän siltä, miltä minä toivoisín sinun näyttävän”.

Usein aikuisikäisiksi kasvaneet lapset tulevat vanhempiensa kanssa paremmin toimeen kuin murrosikäiset. Tämän faktan väitetään johtuvan jostain henkisestä kypsymisestä ja muusta ylevästä. Minä uskon, että se johtuu yksinomaan siitä, että lapsuuden kodistaan pois muuttaneet ihmiset eivät enää näe vanhempiaan jatkuvasti ja siitä, että vanhemmat eivät enää voi samassa mitassa määräillä lapsiaan kuin samassa taloudessa asumisen aikaan.

Harvenneista tapaamisista huolimatta minä ja äiti kuitenkin yhä ärsytämme toisiamme monin eri tavoin, usein tahattomasti, ihan vain normaalilla olemisellamme. Usein vain sattuu olemaan otollinen hetki ärsyyntyä. Yritämme toki kuitenkin ärsyyntyä vain hillitysti.

Äitiä ärsyttää, että en poista puhelimestani tekstiviestejä tai etten välitä liiemmin käyttää pankkikorttia. Minua ärsyttää, että äiti ei kuule hyvin tai että hän jättää tiskirätin kuivumaan hanan päälle, jolloin hanaa ei voi avata osumatta etovaan sifonettiin.

Minun äitini ei tiedä minusta kauheastikaan, koska hän ei vain näe. Ei oikein osaa tai haluakaan katsoa. Enkä minä kerro.

Äiti olettaa minut kovin kunnolliseksi, ehkä jopa vähän tylsäksi. Joskus hän tarkistelee olettamuksiaan kyselemällä sellaisia kuten: ”Oletko sä ikinä maistanutkaan tupakkaa?”

Sanon: ”No kai nyt kaikki joskus on”, tai muuta yhtä hötöistä, koska jotakin on vastattava, mutta haluan olla mahdollisimman epämääräinen, vaikka ärsyttää, kun äiti sekä kyselee että kuvittelee älyttömiä.

Äiti on ainakin kerran kysynyt myös: ”Oletko sä ikinä ollut humalassa?”

Hymähdin turhautuneesti ja rykäisin jotakin samankaltaista kuin tupakointiasiaan, vaikka toisaalta olisi tehnyt mieli sanoa, että voi äiti, olen hyvin humalahakuinen juoja ja juon liian usein, ja että aina silloin tällöin mahtiluokan oksennuskrapulat ovat viedä minulta hengen.

En osaa avautua äidille. Enkä oikeastaan haluaisikaan. Hän tahtoo nähdä minut tietynlaisena. Nähköön.

Kun olen äitini kanssa, olen aina lapsi, jotenkin häpeilevä, salaileva ja etäisyyttä ottava lapsi.

En ole koskaan kiroillut äitini kuullen enkä sanonut hänelle kiitos, anteeksi tai rakastan, vaikka kaikkia näitä olen monesti ajatellut. En ole myöskään sanonut, että olen katkera siitä, että minun piti olla pienenä reipas ja itsenäinen vaikka olisin halunnut olla lapsi ja turvassa.

Jokin kiertävä viisaus on väittänyt, että jos saisimme kaikki nyt tietää kuolevamme kymmenen minuutin päästä, puhelinkopit ruuhkautuisivat (no joo, tämä on wanha viisaus), kun ihmiset kiirehtisivät soittamaan läheisilleen kertoakseen, että rakastavat.

Kirjoissa ja elokuvissa usein lopulta saadaan sanottua. Ihmisten lukot naksahtavat pitkän vaikenemisen jälkeen tiks auki.

Mutta elämä ei ole elokuva.

Isälle yritin hänen kuolinvuoteellaan kertoa, että hän on minulle rakas ja tärkeä. Periaatteessahan sellainen olisi aika helppa. Ei tarvitsisi kuin vain avata suunsa ja sanoa se.

Hän avasi silmänsä ja minä avasin suuni.

”Ei ole enää paljon lehtiä puissa”, sanoin.