Perjantai

Kolmen viikon loman jälkeen menen käymään työpaikalla. Tarkoituksenani on noutaa sieltä työtodistus ennen punttisalille menoa, sillä lomani päättymisen myötä päättyi myös työsuhde.

Sade on tauonnut, ja on ihan mukava pyöräillä pitkästä aikaa tätä tutuksi tullutta reittiä viileänraikkaassa aamussa, vaikka pyörästä se kumma hankausääni kuuluukin.

Tapaan työpaikalla heti alkuun sekä koko puljun pomon että lähiesimieheni. Heillä on minulle ehdotus. Kuinka ollakaan, kohta huomaan piteleväni uutta työsopimuspaperia kädessäni. Päivän biisiksi luulemani Pelle Miljoonan Olen työtön katkeaa mieleni mustaa viinyylipintaa raapivan neulan skriiks-ääneen, ja päänsisäinen jukeboksini heittää levylautaselle Ydinperheen Aamulla töihin, illalla himaan -renkutuksen.

Painun punttisalille sulattelemaan tätä odottamatonta käännettä. Minulla kun asiat aina vähän vaativat työstämistä. Töiden loppumiseen oli oma sopeutumisensa ensin. Mutta sitten sain itselleni selitettyä, miksi on ihan hyvä näin, että (ainakin) kesän olen töittä. Nyt kun kaikki taas onkin toisin, on edessä uusi sopeutuminen, asioiden selittäminen ja järjestäminen.

Punttisalilla on aika hiljaista, mutta on siellä vakikävijöistä yksi suomalaisnainen, jonka mielestä kaikki maailmassa on aika huonosti, yksi tuiman oloinen hyvin taipuisa aasialaisnainen ja jokunen mies.
Miehet puhuvat kalajuttuja. Yksi miehistä kertoo, että hauki on ruuan pureskelija, niin kuin ihminenkin. Sama häiskä tietää, että Greta Garbo söi lapamadon, jotta pysyisi laihana.

Punttisalin jälkeen käyn syömässä – en lapamatoa, vaan curryhäräksi väitettyä ruokaa, jonka epäilen kuitenkin olevan currylehmää. Pureskelen ruokani kuin hauki. Olen saanut jossain määrin pureskeltua työnjatkumisasiankin ja lähden polkemaan takaisin työpaikalle. Matkalla äkkään hankauskohdan: pyörän jalka osuu takarenkaaseen.

Töissä avaan tietokoneen ja kerron itselleni, että tästä sitä nyt sitten jatketaan taas.

Huomaan, että työpaikan huumorin taso ei ole lomani aikana noussut yhtään. Itsekin toki osallistun talkoisiin ja pyrin säilyttämään entisen navanalustason.

Yllätystyöpäivän jälkeen käyn kaupassa. Heti ovella minun kimppuuni taas käydään, tosin käsin koskematta. Nuori mies sanoo:
"Kaksi kysymystä."
En sano: Kuka? Minäkö? koska hän ei olisi kumminkaan ymmärtänyt vitsiä. Jään vain odottamaan jännittyneenä, mitkä hänen kysymyksensä ovat.
"Millä tulit tänne kauppaan?"
Mikä sen kapistuksen nimi nyt olikaan? Yllättävät kysymykset saavat ihmisparan aina lamaantumaan.
"Polkupyörällä", saat hetken päästä sanottua.
"Postinumero?"
Voi apua, vaikeusaste näköjään kasvaa kysymys kysymykseltä.
"Öö", sanon ensin, ja vaikutan luultavasti lievästi aivovammaiselta. Sitten muistan postinumeroni ja ilmoitan sen.
Tämän jälkeen olen vapaa tekemään ostokseni.

Valitsen jonon, jossa myyjätyttö sanoo kassalla maksuvuorossa olevalle miehelle:

”Elikkä viis seittemänkymmentä.”

Sen jälkeen kassalle köpöttää noin satakolmevuotias 145-senttinen hutera mummu, joka tarjoaa maksuksi kolikoitaan, yksi kerrallaan. Eivät riitä ne, mitä hän saa koottua ensimmäiseen erään.
”Onko sulla lisää?” myyjätyttö kysyy rahat laskettuaan ja yrittää kuikuilla vanhan rouvan lompakkoon.

Minua kyllä saa sinutella ja minun mielestäni nykykuuskymppisiäkin, tai itse ainakin tulen sinutelleeksi, mutta noita yli satavuotiaita minusta kyllä sopisi teititellä. Minäkin yritän, vaikka olen kömpelö teitittelijä. Kassatyttöjen ei pitäisi niinkään olla.

Hyvin pitkäkestoisten ja verkkaisten lompakon kaiveluiden (välillä kaivelee mummu, välillä tyttö) ja rahaerien laskeskelujen jälkeen on vuorossa edessäni jonottanut mies, jonka ostokset taas maksavat elikkäjotakin.

Lopulta pääsen minäkin maksamaan. Sullon ostokset reppuun työpaikan perjantaipulloarvonnassa voittamani vessanpesuaineputelin seuraksi.

Loppukotimatkasta poljennan poljento rikkoontuu, kun ketjut karkaavat rattailtaan. Kaivan repusta, jossa on lähes kaikkea muutakin kuin ruokatarpeita ja vessanpesuainetta, muovihanskan ja sujautan sen käteeni. Käteni taas sujautan mustarasvaiseen ahtauteen ja ronklaan ketkut ketjut paikoilleen. Muovihanskasta huolimatta kumpikin käsi likaantuu vähän.

Täytynee viikonloppuna vielä vähän fiksailla pyörää. Aion siirtää takarengasta vähän taaksepäin, että ketjut kiristyvät ja hankaus loppuu. Ehkä jo pian alan olla ihan haka näissä rasvaisissa jutuissa, muutoinkin kuin tuon verbaliikan alueella.

Lapsi on päiväkodissa piirtänyt hienon kamelin. Kysyn, mistä hän on keksinyt piirtää sellaisen. Oli kuulemma yrittänyt ensin piirtää sydäntä, mutta kun se oli epäonnistunut, oli huomannut, että siinähän on kyttyrät, ja oli tehnyt kamelin sitten. Luova lapsi, äitiinsä tullut.

Omakin äiti tulee käymään. Minä en näytä hänelle piirustuksiani vaan joitakin reissuvalokuvia. Tatuointiliikkeen kuvien kohdalla äiti alkaa taas paasata, että varmaan monet ihmiset vanhana katuvat tatuointejaan. Luulen, etten vielä tänäänkään ota puheeksi, että minullakin on vähän tuota mustaa ihossa – muustakin kuin ketjujen laitosta.