Hajuherne-flashback

Menneisyydestä räiskähtelee sielujen silmien eteen aina kaikenlaisia flashbackeja. Flashbackille ei ole mielestäni ihan hyvää suomennosta. Minusta takauma ei ole ihan sama asia, se ei kuvaa sitä välähdyksenomaisuutta, joka usein on luontaista näille muistumille. Menneisyyden välähdys olisi ehkä sopivampi käännös. Usein yhtä välähdystä päivien, vuosien tai vuosikymmenten takaa seuraa toinen. Vähitellen sitä alkaa muistaa kaikenlaista. Muistot voivat viedä mennessään joko nostalgian lempeään pumpuliin tai yhtä lailla ikävien muistojen mutaan.

Kun mieleeni välkähtää Hajuherne, kohta jo menenkin vauhdilla muistojen vesiliukumäkeä kuusivuotiaan itseni kanssa.

Kuusivuotiaana olin tarhassa, Tiitiäisissä. Olin siellä puolipäiväläisenä: menin yhdeksäksi, pääsin yhdeltä pois.

Tarhassa oli nukke nimeltä Hajuherne. Se oli yleensä aina hylyllä koristeena, eikä siihen saanut koskea. Sillä sai leikkiä vain silloin, kun oli nimipäivä tai syntymäpäivä. Jotkut lapset siis saivat leikkiä Hajuherneellä jopa kaksi kertaa vuodessa. Minä, kun satun viettämään sekä syntymä- että nimipäivää heinäkuussa, en saanut pidellä Hajuhernettä koskaan.

Että niin se oli jo esikouluiässä käynyt selväksi, ettei ole reilu paikka tämä maailma.

Tarhan lähellä oli leipomo-kahvila. Minä menin sinne yleensä aina aamuisin istumaan ennen tarhaa, koska minua pelotti olla yksin kotona. Söin herkkumunkkia, join oranssia Pluto-limskaa ja pyysin leipomontätiä sanomaan, kun kello on niin paljon, että pitää kipaista tien yli tarhalle.

Nykyään tehdään juttu iltapäivälehteen, jos lapsi karkaa päiväkodista. Siihen aikaan, kun minä olin tarhassa, ei tavattu näistä niin huudella. Minä ainakaan en päässyt edes paikallislehteen, vaikka lähdin yhtenä päivänä käymään kotona kesken päivän sanomatta mitään kenellekään. Alkoi risoa, kun minulla ei ollut hyppynarua, ja kakki muut hyppivät. Lähdin kotoa hakemaan omaa narua sitten.

Tarhassa ehkä parasta heti esikoulutehtävien jälkeen olivat palikat. Tasasivuisia punaisia ja sinisiä puukuutioita oli iso pyörillä liikkuva laatikko täynnä. Niistä sai rakennettua valtavia linnoja.

Esikoulukirjan tehtäviä ei tehty joka päivä. Olikohan esikoulupäiviä kerran viikossa. Olin tehtävissä yleensä hyvä. Kerran piti tehdä koko sivun kokoiseen ruudukkoon ympyrä joka toiseen ruutuun. Tein tehtävän nopeasti, olin valmis ensimmäisenä, ja menin ylpeänä näyttämään suoritustani tarhantädille. Mutta voih, minä olin piirtänyt palleroiset joka toiseen ruutuun vain omasta mielestäni. Täti oli sitä mieltä, että toisella rivillä pallotus olisi pitänyt aloittaa vasta toisesta ruudusta eikä taas ensimmäisestä.

Lapsethan eivät osaa aina oikein tuntemuksiaan nimetä. Jos minä olisin tuolloin osannut, olisin nimennyt tilani ehkä frustraatioksi.

Joskus keväällä tarhan tädit kaivelivat löytötavaralaatikkoa ja huutelivat, että kenen tämä ja tämä vaate on. Jossain vaiheessa sitten täti kaivoi laatikosta sellaiset tyypilliset ruskea-valkoraidalliset villahousut, joita monella siihen aikaan oli.

”Kenen nämä on?” täti kysyi.

Kukaan ei vastannut mitään. Sitten joku lapsista keksi ehdottaa, että ne olisivat minun. Sanoin, etteivät ne ole, koska ne eivät olleet. Minulla ei ollut koskaan ollut villahousuja, tai ei ainakaan vauvaiän jälkeen. Mutta jostain syystä kieltävän vastaukseni jälkeen joku toinenkin lapsi alkoi ääneen epäillä, että ne olisivat minun, ja kohta koko tarha tuntui olevan sitä mieltä, että minunhan ne ovat. Minua ahdisti ja hävetti. Minusta ne ties kenen hylkäämät villahousut olivat äärimmäisen nolo vaatekappale, ja moinen määrä villahousuhuomion keskipisteyttä ei ollut ensinkään mieluisaa.

Lapsethan eivät osaa aina oikein tuntemuksiaan nimetä. Jos minä olisin tuolloin osannut, olisin kutsunut tunnetilaani megaluokan vitutukseksi.