Oma kuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Great balls, little sleep

Avasin läppärin puoli viiden huitteissa, kun aamuyön heräämisen jälkeen minuun muutti taas valvottava rauhattomuus ja miljoonien ajatusten pyörre enkä saanut enää unta.
”Voi sinua”, sanoi läppäri osaaottavasti, tai ei varsinaisesti läppäri vaan sen tarjoama ensimmäinen näkymä: tekstitys Ylen Areenassa kesken jääneessä Broad City -jaksossa.
Myöhemmin tänään katsoin jakson loppuun ja pari seuraavaa, ja sitten olinkin jo katsonut kaikkien neljän kauden jaksot. Ei se sarja edes mikään superhyvä ollut, mutta katsoin silti aika lailla ketjussa kaikki Areenassa olevat 40 jaksoa.

Mutta rauhattomuus. Se on kumma juttu, kuin myös se, mistä kaikesta minä saan rauhattomuuteeni polttoainetta. Nyt aloin esimerkiksi ajatella lapseni kadottamia avaimia ja sitä, miten en osaa lakata etsimästä niitä. Ajattelen, että jos ne vaikka vielä löytyisivät. Kuitenkin kyseessä on vain kadonneet avaimet, ei kadonnut lapsi. Voisin vaan antaa olla.
Mutta en osannut vanhassa kämpässäkään lakata etsimästä ja miettimästä avainta, joka katosi, kun lapsi oli pieni. Meillä oli ylimääräinen avain, jota annoin lapsen isälle aina joskus, kun hän oli jo meiltä pois muutettuaan lapsen luona meillä ja minä jossakin muualla. Lapsen isä sanoi, että oli palauttanut avaimen, niin kuin varmaan olikin. Hän oli varmaankin jättänyt sen eteisen penkille, mistä lapsi oli saanut sen napattua. Taapero oli luultavasti käynyt pudottamassa sen roskikseen, koska jälkeläisellä oli siinä vaiheessa tapana kiikuttaa kaikki löytämänsä irtotavarat keittiön kaapin roskapussiin.
Olisi pitänyt käydä roskat kunnolla läpi, mutta en käynyt. Sitäkin tietysti olen monesti harmitellut jälkeenpäin.
Yhden avaimen puuttuminen ei olisi muuten haitannut mitään, mutta tiesin, että sitten joskus aikanaan pois muutettaessa joudun maksamaan lukkojen uudellensarjoituksen. Tosin, kun senlaatuisten avainten teettäminen vapautui jonkin aikaa ennen poismuuttoamme, luulin, että pääsenkin pälkähästä muutamalla kympillä. Kävin siis teettämässä ennen muuttoa yhden avaimen lisää. Mutta kun siitä näki, ettei se ollut alkuperäinen, se ei kelvannut, ja jouduin maksamaan uudelleen sarjoittamisen kuitenkin. Yritin kyllä selittää, että eihän tässä ole mitään järkeä: YH saa viisi avainta, niin kuin asiaan kuuluu.
”Niin niin, mutta kun me tiedetään, että yksi avain on jossakin muualla.”
”No voihan kuka tahansa palauttaa alkuperäiset avaimet ja jättää itselleen vaikka kymmenen teetettyä avainta”, yritin, mutta ei auttanut järkipuhe.

Kadoksissa oleva avain aiheuttaa rauhattomuutta, jos ihminen on hanakka rauhattomuutta itseensä haalimaan. Mutta sitä aiheuttavat lukemattomat muutkin asiat, jos niitä vaan alkaa miettiä. Ja niitähän alkaa. Esimerkiksi kaikenlaiset aikaan saamattomat asiat kuten varaamattomat ajat saavat rauhattomaksi. Olen tässä miettinyt hiusten leikkuuttamista jo jonkin aikaa. Yleensä käyn sellaisessa leikkaamossa työpaikan lähellä, mihin mennään jonottamalla. Nyt kuitenkin ajattelin mennä kodin lähellä sijaitsevaan paikkaan, jonne pitää varata aika. Ajan varaaminen vaatii kauheasti ponnisteluja ihmiseltä, jolle aikaansaaminen on työlästä. Minun piti varata aika myös suuhygienistille. Senkään aikaan saaminen ei ollut ollenkaan helppoa. Mutta lopulta sain soitettua sekä kampaajalle että hammashoidon ajanvaraukseen. Sitä suuhygienistiaikaa en kuitenkaan saanut, koska puolen tunnin puhelimessa jonottamisen jälkeen ajanvarausihminen ilmoitti, että aikoja ei juuri nyt ole. Jos myöhemmin soittaa uudestaan, ja käy tuuri, saattaa kesäkuuksi jo saada ajan. Hienoa.

Lapsellani on tänään syntymäpäivä. Kun vuosia sitten olin synnyttämössä, olin valvonut yli vuorokauden. Olin edellisenä iltana ajatellut, että jos vaikka nyt yöllä nukkuisin ja seuraavana päivänä sitten synnyttäisin. Mutta en ehtinyt nukahtaa enää ennen lapsen syntymää.
Kun aamusella sitten puskin lasta itsestäni, läsnä oleville kahdelle lääkärille, kahdelle hoitajalle ja lapseni isälle selvisi lapsen sukupuoli ennen tukanväriä. Vaikka lapsi tuntuu useimpiin tilanteisin syöksyvän pää edellä, maailmaan tulon hän halusi tehdä toisin päin. Sukupuoli kävi erityisen selvästi ilmi siksikin, että perätilapojan pallit olivat valtaisat ja mustelmaiset, ne kun perätilaisilla ottavat osumaa ja ovat turvoksissa.
Minä en pojan palleja osannut sen ihmeemmin kummeksua, kun en tiennyt, miltä keskiverron vastasyntyneen pallit näyttävät. Ja toisaalta: ihan kaikki vastasyntyneessä oli minulle kummaa. Selitin pikkutyypille usein ääneen, että ”sä olet mun poika ja mä olen sun äiti”, että sisäistäisin asian vähitellen itsekin.
Nyt pikkutyyppi on jo aika iso. Mutta pallit ovat ihan normaalikokoiset.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti