Avasin läppärin puoli
viiden huitteissa, kun aamuyön heräämisen jälkeen minuun muutti
taas valvottava rauhattomuus ja miljoonien ajatusten pyörre enkä
saanut enää unta.
”Voi sinua”, sanoi läppäri osaaottavasti, tai ei varsinaisesti läppäri vaan sen tarjoama ensimmäinen näkymä: tekstitys Ylen Areenassa kesken jääneessä Broad City -jaksossa.
”Voi sinua”, sanoi läppäri osaaottavasti, tai ei varsinaisesti läppäri vaan sen tarjoama ensimmäinen näkymä: tekstitys Ylen Areenassa kesken jääneessä Broad City -jaksossa.
Myöhemmin tänään
katsoin jakson loppuun ja pari seuraavaa, ja sitten olinkin jo
katsonut kaikkien neljän kauden jaksot. Ei se sarja edes mikään
superhyvä ollut, mutta katsoin silti aika lailla ketjussa kaikki
Areenassa olevat 40 jaksoa.
Mutta rauhattomuus. Se
on kumma juttu, kuin myös se, mistä kaikesta minä saan
rauhattomuuteeni polttoainetta. Nyt aloin esimerkiksi ajatella
lapseni kadottamia avaimia ja sitä, miten en osaa lakata etsimästä
niitä. Ajattelen, että jos ne vaikka vielä löytyisivät.
Kuitenkin kyseessä on vain kadonneet avaimet, ei kadonnut lapsi.
Voisin vaan antaa olla.
Mutta en osannut
vanhassa kämpässäkään lakata etsimästä ja miettimästä
avainta, joka katosi, kun lapsi oli pieni. Meillä oli ylimääräinen
avain, jota annoin lapsen isälle aina joskus, kun hän oli jo meiltä
pois muutettuaan lapsen luona meillä ja minä jossakin muualla.
Lapsen isä sanoi, että oli palauttanut avaimen, niin kuin varmaan
olikin. Hän oli varmaankin jättänyt sen eteisen penkille, mistä
lapsi oli saanut sen napattua. Taapero oli luultavasti käynyt
pudottamassa sen roskikseen, koska jälkeläisellä oli siinä
vaiheessa tapana kiikuttaa kaikki löytämänsä irtotavarat keittiön
kaapin roskapussiin.
Olisi pitänyt käydä
roskat kunnolla läpi, mutta en käynyt. Sitäkin tietysti olen
monesti harmitellut jälkeenpäin.
Yhden avaimen
puuttuminen ei olisi muuten haitannut mitään, mutta tiesin, että
sitten joskus aikanaan pois muutettaessa joudun maksamaan lukkojen
uudellensarjoituksen. Tosin, kun senlaatuisten avainten teettäminen
vapautui jonkin aikaa ennen poismuuttoamme, luulin, että pääsenkin
pälkähästä muutamalla kympillä. Kävin siis teettämässä ennen
muuttoa yhden avaimen lisää. Mutta kun siitä näki, ettei se ollut
alkuperäinen, se ei kelvannut, ja jouduin maksamaan uudelleen
sarjoittamisen kuitenkin. Yritin kyllä selittää, että eihän
tässä ole mitään järkeä: YH saa viisi avainta, niin kuin asiaan
kuuluu.
”Niin niin, mutta kun me tiedetään, että yksi avain on jossakin muualla.”
”Niin niin, mutta kun me tiedetään, että yksi avain on jossakin muualla.”
”No voihan kuka
tahansa palauttaa alkuperäiset avaimet ja jättää itselleen vaikka
kymmenen teetettyä avainta”, yritin, mutta ei auttanut järkipuhe.
Kadoksissa oleva avain
aiheuttaa rauhattomuutta, jos ihminen on hanakka rauhattomuutta
itseensä haalimaan. Mutta sitä aiheuttavat lukemattomat muutkin
asiat, jos niitä vaan alkaa miettiä. Ja niitähän alkaa.
Esimerkiksi kaikenlaiset aikaan saamattomat asiat kuten varaamattomat
ajat saavat rauhattomaksi. Olen tässä miettinyt hiusten
leikkuuttamista jo jonkin aikaa. Yleensä käyn sellaisessa
leikkaamossa työpaikan lähellä, mihin mennään jonottamalla. Nyt
kuitenkin ajattelin mennä kodin lähellä sijaitsevaan paikkaan,
jonne pitää varata aika. Ajan varaaminen vaatii kauheasti
ponnisteluja ihmiseltä, jolle aikaansaaminen on työlästä. Minun
piti varata aika myös suuhygienistille. Senkään aikaan saaminen ei
ollut ollenkaan helppoa. Mutta lopulta sain soitettua sekä
kampaajalle että hammashoidon ajanvaraukseen. Sitä
suuhygienistiaikaa en kuitenkaan saanut, koska puolen tunnin
puhelimessa jonottamisen jälkeen ajanvarausihminen ilmoitti, että
aikoja ei juuri nyt ole. Jos myöhemmin soittaa uudestaan, ja käy
tuuri, saattaa kesäkuuksi jo saada ajan. Hienoa.
Lapsellani on tänään
syntymäpäivä. Kun vuosia sitten olin synnyttämössä, olin
valvonut yli vuorokauden. Olin edellisenä iltana ajatellut, että
jos vaikka nyt yöllä nukkuisin ja seuraavana päivänä sitten
synnyttäisin. Mutta en ehtinyt nukahtaa enää ennen lapsen
syntymää.
Kun aamusella sitten
puskin lasta itsestäni, läsnä oleville kahdelle lääkärille,
kahdelle hoitajalle ja lapseni isälle selvisi lapsen sukupuoli ennen
tukanväriä. Vaikka lapsi tuntuu useimpiin tilanteisin syöksyvän
pää edellä, maailmaan tulon hän halusi tehdä toisin päin.
Sukupuoli kävi erityisen selvästi ilmi siksikin, että
perätilapojan pallit olivat valtaisat ja mustelmaiset, ne kun
perätilaisilla ottavat osumaa ja ovat turvoksissa.
Minä en pojan palleja
osannut sen ihmeemmin kummeksua, kun en tiennyt, miltä keskiverron
vastasyntyneen pallit näyttävät. Ja toisaalta: ihan kaikki
vastasyntyneessä oli minulle kummaa. Selitin pikkutyypille usein
ääneen, että ”sä olet mun poika ja mä olen sun äiti”, että
sisäistäisin asian vähitellen itsekin.
Nyt pikkutyyppi on jo
aika iso. Mutta pallit ovat ihan normaalikokoiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti