Kotikaupungin tyypit

Minulle oli jo varhain selvää, että muuttaisin pois paikkakunnalta, missä kävin päiväkerhoa, pyhäkoulua ja tyttökerhoa, esikoulun, peruskoulun ja lukion. Lähtemiseen oli paljonkin syitä. Niistä yksi oli välttämättömyys saada välimatkaa niihin ihmisiin, joiden keskellä olen kasvanut.

Halusin vieläpä riittävän kauas pois. En halunnut kaupunkiin, jossa nyt asun, koska tämä oli liian lähellä. Viidellä ”riittävän kaukana” sijaitsevalla paikkakunnalla asuttuani olin valmis eräänlaisena kompromissina silloisen kihlattuni kanssa muuttamaan näinkin lähelle vanhaa kotikaupunkiani.

Toisinaan – nykyään kai liian harvoin – käyn vanhalla kotipaikkakunnallani ja silloin tällöin selaan paikkakunnan sanomalehteä. Voisin luonnehtia suhdetta tähän pikkukaupunkiin jopa lämpimäksi, mutta silti tuntuisi mahdottomalta elää aikuista elämää niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olen ollut lapsi ja teini. Niillä kaikilla ihmisillä on kannettavanaan kaikki se, mitä he ovat aikoinaan olleet ja tehneet. Tai paremminkin: minulla olisi kannettavanani kaikki se heissä. Minusta kun ihmisessä on koko ajan näytillä kuin vitriinissä kaikki se, mitä hänestä tiedän. Ja minun on helpompi suhtautua aikuisiin, joiden menneisyydestä en tiedä niin paljon. Ja myös itseni on helpompi yrittää olla aikuinen jossain muualla.

Paikallislehdessä oli juuri iso kuva kaupunginvaltuutetusta, johon monet varmaankin osaavat suhtautua kuten fiksuun aikuiseen konsanaan. Minä näen kuvassa teinin, joka kerran jossakin tapahtumassa kävi huutamassa mikrofoniin: ”Mä haluun munaa!” Ja teinin, joka tuli öisen kotikaupungin kadulla kaverinsa seurassa tivaamaan, miksi aina tuijotan Jyskyä. Kysymys oli syytös, joka sisälsi ensinnäkin väitteen, että tuijotan entistä poikaystävääni (joka oli nyt hänen vieressään seisovan kaverin poikaystävä). Väite oli älytön, ei pitänyt paikkaansa. Toiseksi se oli ärsyttämistä, riidan haastamista.

En muista, mitä sanoin, mutta luultavasti tuhahdin jotakin sen suuntaista, että en todellakaan tuijota. Teinitytön vänkytys jatkui. En muista sitäkään, mitä hän sanoi seuraavaksi, mutta luultavasti jotakin provosoivaa, koska vastaukseksi siihen minun kaverini tempaisi tyttöä nyrkillä. Tytön nenästä alkoi vuotaa verta, jota entisen poikakaverini nykyinen tyttöystävä alkoi teatraalisen huolehtivaisesti pyyhkiä takkinsa hihaan.

Vänkyttäjä otti myöhemmin yhteyttä kaveriini ja uhkasi viedä pahoinpitelyn oikeuteen, jos hommaa ei saada sovittua rahalla. Kaverini maksoi silloiselle teinille, nykyiselle keski-ikäiselle kaupunginvaltuutetulle tuhat markkaa. Nyrkillä tempaisu oli kaverini mielestä ollut joka markan arvoinen.

Hiljattain kävin kavereitten kanssa vanhassa kotikaupungissani turistiretkellä luontomatkailun, taiteen ja herkuttelun merkeissä. Kävimme syömässä ravintolassa, jonka omistaa ihminen, joka taannoin kännissä ja ajokortittomana lainasi autoani ja kävi sillä kaahaamassa ympäri kylää. Tavallaan annoin tähän luvan. Olimme liikennepuiston parkkipaikalla, kun hän kysyi, saisiko ajaa pienen rinksan. Ymmärsin niin, että hän ajaisi rinksansa siinä parkkipaikalla. Mutta hän katosikin parkkipaikalta ja maisemasta rälläämään ties minne jättäen jälkeensä vain pölypilven ja kumin käryn.

Minuun ehti jo iskeä paniikki, että kuinka tässä käy, mutta jonkin ajan kuluttua tyyppi kaahasi renkaat ulvoen takaisin lähtöpaikalle. Hän ei ollut minulle erityisen tuttu heppu, hän oli kaverini kaveri. Tai ihastukseni kaveri. Olimme tyttökaverini kanssa poimineet pojat kaupungilta kyytiin.

Tämä kännikaahari on siis tätä nykyä aikuinen ja yrittäjä. Mahdollisesti täysin asiallinen tyyppi.

Moni varmaan osaa suhtautua häneen aikuisena yrittäjänä ja asiallisena tyyppinä, mutta minä en oikein osaisi.