Minulla on oikeus sanoa, koska sata vuotta

”Mulla on ollut ajokortti kohta kaksi vuotta, ja olen ajanut autoa melkein työkseni vähän aikaa”, sanoo tunnetun iskelmälaulajan tuolloin vielä tuntematon tytär osoittaakseen, ettei ole voinut tehdä mitään väärää, kun palauttaa autoni rengas riekaleina. (Eikä hän voinut pysähtyä, koska siinä oli se painorajoitettu siltakin.)

Wat?

Olen tyhjentämässä kerrostalon biojäteastiaan omaa roskistani. Joku samassa talossa asuva täti seuraa toimitusta vieressä hyvin tarkasti, ja alkaa sitten ohjeistaa, että jätteitä ei saa laittaa astiaan ilman pussia.

”Ookoo”, sanon ja hymyilen. Sitten yritän poistua paikalta, koska katson asian olevan tällä selvä, mutta nainen lassoaa minut puheryöpyllään, jossa sama asia toistuu yhä uudelleen. Vuodatus jatkuu ja jatkuu alettuaan jotensakin: ”Minä olen asunut tässä taloyhtiössä kaksikymmentä vuotta, ja biojätteet pitää laittaa pihan roskikseen pusseissa...”

Wat?

Silloinen aviomieheni kertoilee Facebook-seinällään jotakin eräästä päätoimittajasta, ja minä totean tyypin ääliöksi. Okei, vähän lapsellista ja tarpeetonta ehkä, mutta minulla on olemassa vankat perustelut mielipiteelleni.

Joku minulle tuntematon häiskä, tämän päätoimittajan kaveri, aloittaa päätoimittajan puolustamisen ja minun sättimiseni perustaen sätinnän jos jonkinlaiseen arvailuun. Hän ei ihan täysin hallitse oikeinkirjoitusta eikä hänen tekstinsä muutenkaan ole erityisen sujuvaa, mutta hänellä on ase ylitse muiden: ”Minä olen ollut toimittajana kohta 30 vuotta...”

Wat?

Eikö jumalauta voitaisi olla ja toimia tässä ja nyt! Puhutaan asiasta joko asiallisesti tai asiattomasti, mutta tukeutuen siihen kykyyn, tietämykseen ja osaamiseen, mitä siinä kohtaa on panna peliin. Ei perkele aleta vetää hihasta joitakin tyhjänpäiväisiä vuosimääriä.

Jos pätevyyttään pitää todistella sillä, kuinka kauan on jotakin tehnyt, sen sijaan, että näyttäisi, kuinka hyvin tekee nyt, niin voi nyt vittu sitten.

I know, buddy

Ymmärretyksi tuleminen ja hengenheimolaisuuden kokeminen on välillä hyvin terapeuttista ja ihanaa. Silloin tällöin on tarpeen, että joku tekee saman kuin Johnny Deppin esittämä Gilbert Grape Leonardo DiCaprion esittämälle veljelleen – halaa ja sanoo: I know, buddy, I know.

Kirjailijoiden ja kirjoittajien kanssa keskusteleminen on usein mielenkiintoista ja antoisaa. On mukavaa jutella paitsi oikeasti myös esimerkiksi niin, että istuu yleisötilaisuudessa ja kuuntelee kirjailijan puhetta ja aika ajoin osallistuu keskusteluun hymyilemällä, ynähtelemällä ja nyökyttelemällä.

Dialogia kirjailijan kanssa voi käydä myös hänen kirjaansa tai hänestä kirjoitettua lehtijuttua lukiessaan.

Nyt luen Saska Saarikosken toimittamaa kirjaa Sanojen alamainen, jossa Saska kertoo isästään Pentti Saarikoskesta ja esittelee lainauksia tämän teksteistä.

”Minulla runot ovat jonkinlaisia syöpiä jotka kasvavat aivoissa ja käyvät rasittaviksi ja on pakko poistaa”, Pentti sanoo.

Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoittaa.

”Kun voi kirjoittaa mitä tahansa, tuntuu mahdottomalta kirjoittaa mitään”, Pentti avautuu, ja minä nyökyttelen.

Ystäväni Pentti kertoo kirjoittavansa selventääkseen ajatuksiaan. Minä kerron hänelle, että niin minäkin välillä teen.

Pentti kertoilee myös, että ”taiteilija kantaa aina lasta sydämessään. Siinä on hänen inspiraationsa lähde!”

Niin se varmaan on. Minäkin olen yhä edelleen se sama leikki-ikäinen, joka huutaa äidin perään, vaikka siihen lapseen on kasvanut vähän aikuisuutta päälle.

Jokin aika sitten kävin olemassa monessa asiassa samaa mieltä Rosa Liksomin kanssa. Istuin yleisötilaisuudessa Tarja Halosen takana, joka hänkin hymyili, ynähteli ja nyökytteli kirjailijalle moneen otteeseen.

Rosa sanoi olevansa sen tyyppinen kirjailija, että keksii hyvin vähän.

Olemme siinä suhteessa samaa kirjoittajalajiketta. Minusta kirjoittajan ei tarvitse keksiä mitään. Tosielämä on niin täynnä kaikkia uskomattomuuksia, että siitä voi poimia ainekset vaikka kuinka mielettömään tarinaan, kunhan jättää jotkin hurjimmista totuuksista pois, ne kun olisivat liian paksua tavaraa jopa absurdiin fiktioon.

Rosa käyttää kirjoittamisessaan hyväkseen yhtä lailla tuttujaan ja sukulaisiaan kuin ratikassa kuulemaansa.

Kun kirjoittaa, pitää vain kirjoittaa eikä liiemmin ajatella, mitä kukin tekstistä sanoisi, mutta usein siinä kohtaa, kun teksti on tullut tai tulossa julkiseksi, kirjoittaja alkaa miettiä vastaanottoa ja niitä ”uhreja”, joita on hyödyntänyt tarinoissaan.

Rosa kirjoitti yhden tarinan tädistään.

”Skitsosin, mitä täti ajattelee”, Rosa kertoi.

Kun hän sitten meni tätinsä luo, täti kertoi tykänneensä tarinasta kovasti. Juttu oli ollut kuulemma oikein hauska. Täti myös kertoi hoksanneensa heti, kenestä se oli kirjoitettu.

”Heti tunnistin, että se on Kangasluoman Tainasta”, oli täti sanonut.

Ei ole kovin kauan siitäkään, kun tapasin Tammisen Petrin. Hän kertoili kirjakaupassa sekä uudesta Rikosromaanistaan että ajatuksistaan ja kirjoittamisestaan yleisemmin. 

Petri Tamminen kertoi haluavansa lukea ja kirjoittaa, mitä on olla ihminen.

Niin, sitähän se aika lailla on minullakin, ajattelin hänelle vastaukseksi.

Kirjailija kertoi lapsuusmuistonsa: Hän pyöräilee uimasta tukka märkänä. Tie on kuiva. Ja hän kaipaa jotain, mutta ei tiedä mitä.

Sama tunne vaivannee meistä kirjoittajista aika montaa.

Petri Tamminen kertoi olevansa huolestuvaista, huolia kantavaa, ihmissorttia. Hänen mielestään pahinta huolestuneena olemisessa on se, että huolia on muutama enemmän kuin pystyy muistamaan.

Se tunne, että muistettavien huolien lisäksi on sellaisia huolia, joita ei ihan muista, vaivaa minuakin. Minulla on usein olo, että on ylipäänsä jotakin, jota ei ihan muista, mutta melkein. Esimerkiksi jotain noloa. Vaikka sitä ei muista, se nolottaa ja vaivaa.

Välillä toki muistaakin – niitä noloja juttuja – eikä se ole mukavaa sekään.

Saattaa myös tulla tunne, että on unohtanut jotakin, mitä olisi pitänyt muistaa tehdä.

Koko ajan kalvaa lisäksi jokin epämääräinen syyllisyys ja kelvottomuuden tai kelpaamattomuuden tuntu.
Mikään ei ole niin mukavaa ja myönteistä, etteikö siinä olisi vähintäänkin jokin ahdistava vivahde.
Jos on kesä, niin no joo, onhan se mukavaa, mutta koska se jo on, se on ihan pian ohi. Ja se on jotenkin surullista.
Satu päättyy hyvin, he saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Pitäisi jäädä hyvä mieli. Mutta: elämänsä loppuun asti. Elämä loppuu. Tulee kuolema.
Ahdistaa.

Näen Petri Tammisen hymyilevän ja nyökyttelevän: I know, buddy, I know.

Palikkaleikki

Nyt ovat työllisyysasiani aivan mallikkaasti. Olen täytellyt ja toimittanut tarpeelliset muutospaperit eteenpäin ja tottunut ajatukseen, että olen töissä tämän vuoden loppuun. Ajatus tuntuu hyvältä. Työpaikka on mukava, työtehtäväni enimmäkseen mieluisia ja työkaverieni kanssa on helppo olla. Mutta palikoiden järjestämiseen meni taas hetken verran aikaa.

Aloin työskentelyn nykyisessä työpaikassani reilu vuosi sitten. Ensin tein kuukauden ajan kuuden tunnin päivää nimikkeellä työelämävalmennus. Sen jälkeen jatkoin työskentelyä palkkatuella puolen vuoden ajan. Aluksi luulin, että päiväni olisivat seitsemäntuntisia. Sitten kuulin, että ne ovatkin neljäjapuolituntisia. Ja kun olin saanut tämän asian sulateltua, selitettyä itselleni, että tämähän on oikeastaan aika hyväkin juttu, minulle ilmoitettiin, että ne ovat sittenkin seitsemäntuntisia.

Kun puolivuotiskausi alkoi olla lopuillaan, piti ryhtyä anomaan toista puolivuotiskautta. Minulle kerrottiin, että sen saa todennäköisemmin, jos alkaa työhönvalmennettavaksi ja jos hakee johonkin koulutukseen. Aloin työhönvalmennettavaksi (vastahakoisesti) ja hain koulutukseen (ihan mielelläni). Minua varoiteltiin, että seuraava puolivuotispätkäni saattaisi kuitenkin olla se neljä ja puoli tuntia per työpäivä.

Homma meni kuitenkin toisin. Se meni niin, että sain näiden toimenpiteiden myötä täydet seitsemän tuntia – kahdeksi kuukaudeksi.

Kahden kuukauden pätkän lopussa, loppukeväästä, pidin kertyneet lomani pois, jonka jälkeen kuvittelin aloittavani ”kesäloman” työttömänä. Mutta kun kevätloman jälkeen tulin hakemaan työtodistusta, minulta kysyttiin, haluaisinko jatkaa töissä vielä kaksi kuukautta. Halusin.

Tämän pätkän aikana minulle vihjailtiin, että tämänkin jälkeen saattaisi jatkoa olla. 

Ei ollut. Työt loppuivat. 

Puolentoista kuukauden työttömyyspätkän jälkeen minulta kysyttiin, haluaisinko tulla takaisin, loppuvuodeksi.

Olin juuri saanut tuki- ja päivähoitoasiain paperisirkuksen ensimmäisen erän valmiiksi ja olin alkanut sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Tuntemukseni työtarjouksen myötä olivat moninaiset. Tyytyväisyyden yli hyökyi hetkellinen ahdístuksen aalto, ja ahdistukseni singahti minusta ulos tekstuaalisena vesi-ilmapallona päin sellaista ihmistä, jolla ei ollut kopinottokompetenssia. Heittämäni ammus lävähti tämän ihmisraukan naamalle. Naama märkänä ja kiukkuisena hän sitten ampui takaisin: siitäs saat ja siitä!

Se, että koen alati muuttuvat tilanteet stressaaviksi, ei tarkoita, ettenkö olisi kiitollinen niille ihmisille, jotka haluavat minut työllistää, vaikkakin vain pieniksi pätkiksi. Se ei myöskään tarkoita, ettenkö haluaisi tehdä töitä, ettenkö viihtyisi työpaikassani tai ettenkö arvostaisi esimiehiäni.

Tiedän liikkuvani vähintäänkin maailman kolmanneksi vaarallisimmilla vesillä, jos mainitsen tässä yhteydessä valeteloitukset. Rinnastus on härski, koska valeteloitus, joka lähes poikkeuksetta tuhoaa uhrin mielenterveyden, on ihan eri kauheusluokan asia kuin töiden loppuminen saati niiden alkaminen tai muu työelämämuutos tai -epävarmuus. 

Tämän uhkarohkean ja liioittelevan rinnastuksen tarkoitus on kuitenkin osoittaa, ettei keskivertoihmisen mieli ole loputtoman joustava. Ja koska oman mieleni joustavuus sattuu jäämään alle keskiverron, joudun vähän väliä tekemään ankarasti töitä, että saisin päänsisäiset irtopalikat edes auttavaan järjestykseen.

Pienet yllätykset elämässä ovat monesti ihan virkistäviä juttuja, ja välillä on hauska tehdä asioita ihan ex tempore. Silloin tällöin myös jokin isompi mullistus saattaa olla pelkästään hyväksi.

Mutta jos elämä on koko ajan yhtä palikkakasan järjestämistä, jos kaikki on epävarmaa ja alati muuttuvaista, oleminen käy hyvin stressaavaksi.

Olen pyrkinyt kehittämään omaa melko onnetonta stressinsietokykyäni, mutta työ on pahasti kesken.

Kun elämässä jokin asia muuttuu, yritän hahmottaa edessäni sumun keskellä häämöttävää uutta maisemaa. Vähitellen saan siitä jotakin tolkkua, löydän polun, jota pitkin lähden varovasti etenemään.

Järjestän paitsi päänsisäisyyttäni myös todellisuuttani, arkeani, kaikkine paperisouveineen. Kun sumu lopulta rupeaa hälvenemään, ja askellukseni polulla alkaa löytää rytmiään, ilmaantuu jostain mikälie tullimies, joka läväyttää puomin eteeni ja pyytää pysähtymään. Hän ilmoittaa, että tällä polulla käyskentely loppuu nyt tähän. Hän osoittaa uuden suunnan. Siellä, minne hän näyttää sormellaan, näkyy hetken aikaa vain sumua.