Pitkiä päiviä, lyhyitä öitä

Joskus, kun olen etsinyt jotakin asiaa joka paikasta ja moneen kertaan, lopulta hoksaan kopeloida vielä kädellä lipastojen alimman laatikon alta lattialta, sinne kun toisinaan putoaa täysien laatikoiden yli pursuavaa tavaraa.

Kaksi päivää sitten eteisen lipaston alatilasta löytyi sekalaisen paperitavaran ohessa kuukausia kateissa ollut unimaski. Sain sellaisen joululahjaksi samaa sarjaa olevan kylpytakin kanssa. Olin kaivannut maskia pimentämään valoisia öitä ja kolunnut kaikki kaapit ja laatikot ja hyllyt läpi useaan otteeseen.
Nyt olen kahtena yönä testannut tuota silmäpeittoa ja todennut, että se pimentää yllättävän vähän. Keskikesän valoa ei tunnu päihittävän mikään. Minulla on makuuhuoneen ikkunan edessä sekä sälekaihtimet että pimennysverho, mutta valo hivuttautuu sisään pimennysverhon ja ikkunan väliin jäävästä kaistaleesta ja pitää näemmä pilkkanaan myös joululahjaunimaskiani.
Kesäöinen valon ylenpalttisuus on viime vuosina alkanut häiritä nukuntaani, joka on ohutta laatua muutenkin. Muuten kyllä tykkään valoisuudesta.
Viime viikolla töistä tullessani ohitin naisen, joka kertoi puhelimeensa, että hänellä on ollut aika pitkiä päiviä töissä. Silloin juuri olikin vuoden pisin päivä, joten mielessäni täsmensin hänelle, että päivät ovat nyt olleet pitkiä ihan kaikilla ja kaikkialla tässä maassa, oli töissä taikka ei.
Yöt sitten taas vastaavasti ovat lyhyitä, ja sen kyllä huomaa. Nytkin väsyttää ihan peijakkaasti, koska sekä viime että toissa yö jäivät liian lyhyiksi.
Eilen menin sänkyyn univelkaisena ja väsyneenä puoli kymmenen huitteissa. Kuvittelin, että uni kaappaa minut syliinsä nopeasti. Mutta ei. Valvoin, valvoin ja valvoin.
Kirjoitin pääni sisällä sata tarinaa ja mietin miljoona ajatusta. Mietin sitäkin, että jos tuonne lipaston alimman laatikon ja lattian välisen tilaan piilottaisi jotakin, olisiko se hyvä säilö. Vai onko tuo sellainen tyypillinen ”varma piilo”, mistä esimerkiksi poliisi osaa ensimmäisenä etsiä, kun haeksii ryöstäjän jemmaamia setelinippuja?