Elokuu

On vasta toinen päivä elokuuta, ja hoksaan jo kääntää seinäkalenterista esiin kuluvan kuukauden. Näin sitä vaan työtönkin seuraa aikaansa. Usein sivu tulee käännettyä aikaisintaan kuun puolivälin paikkeilla.

Elokuu. Kuolokuun vastakohta? Vittu eletään / vielä kun ehditään.

Päätä särkee vähän. Tai oikeastaan paljon. Pitäisi lähteä ulos.

Pitäisi taas kaikenlaista. Kalenterin sivu on jo käännetty, mutta makuhuoneen yläverhon (on sillä kai joku hienompikin nimi, kappa?) kiskoiltaan pudonneen verhoklipsin (on sillä kai joku hienompikin nimi, en tiedä mikä) voisi vihdoin kiinnittää takaisin uraansa. Samaisen ikkunan pimennysverhon voisi ehkä korjata, että sen saisi hilattua vähän korkeammalle; nyt se jumittuu paljastettuaan 20 sentin valokaistaleen ikkunan alareunasta. Roskia voisi viedä, pölyjä pyyhkiä, leikkuulaudalta kipata muruset roskiin, kuivuneet pyykit siirtää kylpyhuoneesta kaappeihin, nostaa takin ja juomapullon lattialta, lähteä lounaalle, käydä kaupassa, hakea töitä, olla masentumatta, ryhdistäytyä.

Aamun lehtikin on vielä lukematta.

Eilen oli lähes vuoden tauon jälkeen ensimmäinen työttömyyspäivä. Kävin lenkillä ja asuntomessuilla. Vasta illalla oli aikaa olla surumielinen ja yksinäinen.

Asuntomessuilla oli enimmäkseen pariskuntia, sen näköisiä pariskuntia, että he olivat hakemassa vinkkejä omaan yhteiseen rakenteilla tai vähintäänkin suunnitteilla olevaan kotiinsa. Minä varmaan näytin ihan siltä mikä olinkin: huonosti naamioitunut soluttautua, joka vain pällistelee ilman pienintäkään aikomusta rakentaa, remontoida tai ostaa helvetin kallista designkiuasta.

Sisäänkäyntiä seurasi messuhalli, jossa oli tyrkyllä kaikenlaista huonekalua ja sisustustuotetta. Yhden pariskunnan naisosapuoli nosti pöydästä mustaa kassimaista koria tai korimaista kassia ja kysyi mieheltään: ”Kävisikö tää meijän kylppäriin?”

”Ei”, mies sanoi.

”Miksei?”

”Ei.”

”Miksei?”

”Ei.”

Parisuhdekommunikaatio on iloinen asia.

Kiersin messutaloja, mutta vain harvoin jaksoin juurikaan innostua mistään näkemästäni. Suurin osa kaikesta siitä, mikä ei ollut rumaa tai tylsää, oli ihankivaa.

Yhden talon eteisessä kuitenkin koin melko tuntuvan elämyksen: Kaulallani oli jotakin, ja yritin huiskaista sen pois. Silloin se pisti. Jumankekka, että teki hetken aikaa kipeää. Lapsuudestani muistin, että ampiaisen pisto ei kuitenkaan satu kovin kauan. Messutalojen peileistä koetin kurkkia, minkämoinen jälki kaulallani on ja kuinka isoksi pistoalue turpoaa.