Vaikeita temppuja

Äiti oli meillä yötä. Aamulla, kun minä seisoin pahaa aavistamattomana parvekkeen oven edessä ja äiti seisoi ihan lähellä minua, hän kysyi: ”Missä sulla se tatuointi on?”

Olin tavallaan osannut odottaa tätä hetkeä, joten tullessani tällä tavoin yllätetyksi en ollut ihan kauhean yllättynyt. Loppujen lopuksi yllättävintä oli ehkä se, että lapseni oli tullut maininneeksi mummulleen äitinsä tatuoinnista vasta eilen.

Vastaukseksi osoitin hihaani, tatuointikohtaa.

Yritin olla tuntematta itseäni noloksi lapseksi, joka on ollut tuhma, jäänyt kiinni kielletystä asiasta ja tuottanut pettymyksen äidilleen. En tiedä, miten onnistuin. Enkä tiedä, oliko äitikin yrittänyt olla kuulostamatta syyttävältä aikuiselta, mutta jos oli, hän ainakaan ei onnistunut.

”Onko se iso?” äiti jatkoi tenttaamista, ja koska tiesin, että hän tarkoitti, että eihän se nyt vaan herranjumala ole kauhean iso, sanoin hätäpäissäni (toki kepeän viileää välinpitämättömyyttä tavoitellen), että ei. Sitten jo mietin, että mahtoiko se olla valhe, onhan ihon alaisella tekstillä sentään pituutta viitisentoista senttiä.

Olisi kiva kasvaa aikuiseksi, jopa äiti-suhteessaan, mutta mitenhän sellainen temppu tehdään?

Viime aikoina olen päivisin ollut vähän väsynyt ja aikaansaamaton, mutta pari päivää sitten päätin hoitaa vihdoin makuuhuoneen verhoasiat kuntoon. Nousin keittiöjakkaralle ja palautin kiskoiltaan pudonneen verhopidikkeen takaisin ruotuun. Pala kakkua. An easy frankfurter. Seuraavaksi oli vuorossa rullaverhon operointi, joten pujottauduin yläverhon alle. Kapan heiluttelun myötä sain kasvoilleni ja hengitysteihin kohtuullisen pölläyksen tomua.

Muovinen pienistä palleroisista koostuva ketju, jota vetämällä rullaverhon olisi pitänyt nousta ja laskea, oli liikkunut niin, että lukkokohta oli joutunut ylös, eikä ketju päässyt kulkemaan kuin pienen matkan ylöspäin. Yritin saada stopparia kiskottua alemmas ensin hyvällä, mutta eihän se mihinkään liikkunut. Koska minun hermojani ei ole laadittu soveltumaan pitkäjänteiseen puuhasteluun, yritin ratkaista ongelman kärsivällisen mietinnän sijaan käyttämällä raakaa eli epäkypsää voimaa ja nykäisin ketjusta vähän reippaammin. Ja katso, ykskaks minulla oli lattialla pitkä pätkä katkennutta muoviketjua ja ikkunassa rullaverho, jota voisi tästä eteenpäin käyttää kätevästi sillä keinoin, että nousee keittiöjakkaralle ja pyörittää rullaa käsin. Joskaan rulla ei tälläkään menetelmällä helposti liiku.

Toisaalta, kai se rullaverho voi olla aina alhaallakin. Säästyy siinäkin mukavasti aikaa tähdellisemmille askareille, kun ei päivittäin hilaile verhoa ylös–alas. Valoahan saa lampustakin.

Täytynee hakea pyykit alakerran koneesta ja mennä suihkuun. Jos jaksaisi sitten vielä jokusen tunnin pysytellä hereillä ja seurustella lapsen kanssa, jolla on asiaa koko ajan. Loputtomasti kysymyksiä, loputtomasti selostettavaa. Ja kaiken aikaa kauhea vauhti päällä. Hän ei ole mikään hiljainen, omiin oloihinsa vetäytyvä tyyppi.

”Mikä on semmonen kortti, jossa on neljä pientä sydäntä ja kaks isoo ja niissä on semmonen väkänen niin kuin omenassa?” hän kysyy.

”Pata kakkonen”, vastaan.

Lapsi tuo silmieni eteen patakakkospelikortin niin että katsoo itse kortin selkäpuolta ja selostaa taikurin elkein:

”Mun pitää arvata, mikä kortti tää on. Mä en oo ees kattonu sitä. Ööö, pata kakkonen! Oliko oikein?”