Lyhyt virsi kauneudesta

On tulossa kuuma päivä, jo ennen aamukymmentä lämpömittarilukema on 27. Päätän lähteä parinkymmenen minuutin hölkälle. Yleensä lenkkeilen verkkareissa, mutta nyt on niin lämmin, että kaivan kaapista – öö... jumppasortsit? En edes tiedä, mikä kyseinen vaatekappale on nimeltään. En yleensä liiku verhoamattomin jaloin, koska silloin tunnen itseni jotenkin – öö... alastomaksi. Suojattomaksi. Jopa t-paita päällä on vähän samanlainen olo, mutta lyhythihaisia paitoja sentään käytän useammin kuin lyhytpunttisia housuja.

Matka taittuu kivuttomasti. Lämpökään ei tunnu tukalalta, pieni tuuli käy koko ajan. Aina kun joku tulee vastaan, kiskon paitaa vähän alemmas ja käännän katseeni tien reunaan, yritän mukamas mennä edes vähän piiloon. En tiedä, miksi olen niin epävarma itsestäni. Tiedän, että minullakin olisi oikeus olla ihan rennosti vähäpukeinen kuumana kesäpäivänä. Ajaudun miettimään ulkonäkökysymyksiä enemmänkin.

Kauneus ja rumuus ovat aika epäreiluja asioita. Totta kai ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä, joiden johdosta tilanne pikkuisen tasaantuu, ja tietysti ihminen pystyy jossain määrin vaikuttamaan siihen, miltä näyttää. Ihminen ei kuitenkaan voi mitään esimerkiksi sille, missä kohdassa päätä silmät tai nenä sattuvat sijaitsemaan, eikä sille, minkä muotoisia tai kokoisia nämä osat ovat. Ja kaikista makuasialätinöistä huolimatta on ihmisiä, jotka ovat hyvin monen mielestä hyvin kauniita ja ihmisiä, jotka hyvin monen mielestä ovat hyvin epäviehättäviä.

Ihminen ei ole pelkkää ulkonäköä, mutta ihan varmasti kauniit ihmiset saavat myönteistä huomiota osakseen merkittävästi enemmän kuin rumat ihmiset. Kauniilta ihmisiltä siedetään perseilyä huomattavasti enemmän kuin rumilta ihmisiltä, ja rumien ihmisten on tehtävä paljon enemmän työtä päästäkseen edes vähän osalliseksi siitä hyvästä, mitä kaunis saa tekemättä yhtään mitään.

Vaikka minä epävarmoina hetkinäni uskon vakaasti, että se kuuluisa suohirviökin kavahtaisi ulkomuotoani, tiedän, ettei osani ihan surkea ole.

Lähestyn jo lenkkini loppusuoraa ja siltaa, jonka kaidetta vasten nojailee viisi venäläismiestä. Teen kansallisuusoletuksen miesten ulkonäöstä. Myöhemmät äänihavainnot tukevat arvausta. Ensin kaikki miehet katselevat järvelle päin, sitten rivin ensimmäinen kääntyy katsomaan minua ja mitä ilmeisimmin tiedottaa vierustoverilleen lähestymisestäni, koska pian hänkin kääntyy katsomaan. Rivillinen miehiä kääntyy yksitellen ympäri kuin jossakin Broadway-musikaalissa, ja he kaikki tuijottavat minua, kun hölkkään ohi. Vaistomaisesti oikaisen ryhtiäni ja vedän vatsaa sisään. Toinen tai kolmas vasemmalta sanoo, että vau – tai öö... ehkä se sittenkin on englantia ja wow. En osaa olla erityisen imarreltu tästä saamastani huomiosta, vaikka sanallinen arviointi onkin hyväksyvä.

Mutta minun vaivaantumiseni lienee pieni hinta, jos kalvakkakinttuinen ohihölkkäni toi jotakin iloa turistijoukon aamupäivään.