Nimellä viskattu

Olen lukemassa Poikani Kevin -kirjaa ja päässyt kohtaan, jossa vielä syntymättömälle lapselle mietitään nimeä. Kumman vanhemman sukunimen lapsi saisi, ja mikä etunimeksi, kun vanhempien ehdotukset eivät ihan osu yksiin? Alan muistella samaa souvia omassa elämässäni.

Teimme miehen kanssa kumpikin omia etunimilistoja tytönnimistä ja pojannimistä. Omissa luetteloissani oli paitsi hyviä myös vähän vähemmän hyviä ehdotuksia, sellaisia, jotka edes etäisesti tuntuivat mahdollisilta. Tytönnimiä oli helpompi keksiä.

Jostain syystä olin jo aika kauan sitten saanut päähäni, että jos minulla olisi tyttö, tyttären ensimmäinen nimi olisi Meri ja toinen nimi minun toinen nimeni. Pojannimisuosikit vaihtuivat enemmän eri aikoina. Mutta toiseksi nimeksi pojalleni kaavailin lapseni isän toista nimeä.

Jos olin ihastunut johonkin poikaan, pojan nimi alkoi yleensä vaikuttaa tosi kivalta – ja sopivalta nimivaihtoehdolta vaikka omalle lapsellekin.

Totta kai mielikuvat vaikuttivat silloinkin, kun oli aika tosissaan miettiä nimeä omalla lapselle. Jos nimi toi mieleen jonkun ihanan tai ihailtavan kaiman, se päätyi todennäköisemmin mahdollisten nimien listalle kuin nimi, joka muistutti jostakusta ikävästä tai surkeasta tyypistä. Kai sitä jotenkin uskoo nimen enteellisyyteen.

Minulle oli tärkeää, että lapsella ja minulla olisi sama sukunimi. Kun olin raskaana, otin tyttönimeni takaisin, koska ajattelin, että olisi jotenkin hullua nimetä toisen aviomiehen lapsi ensimmäisen aviomiehen sukunimellä. Vaikka menin ennen lapsen syntymää uudelleen naimisiin, en halunnut enää ottaa miehen nimeä. Kaksi sukunimeä tässä elämässä riittää. Niinpä olin sitä mieltä, että lapsi saakoon tyttönimeni hänkin. Miehelle tämä sopi.

Kun olimme mieheni kanssa listanneet nimiä, aloimme vertailla nimiluetteloita. Niissä ei ollut samoja nimiä.

Siksi kummankin oli alettava perustella toiselle, miksi jokin oman listan nimi olisi hyvä. Miehen perustelut olivat vähintään yhtä hyviä kuin omani, ja muutama hänen listansa nimistä alkoi perustelujen myötä vaikuttaa mahdolliselta. Vielä kuitenkin yritin kaupata joitakin omankin luetteloni nimiä: ”Julius?”

”Julius! Miltä sekin näyttäisi Valmetin työvuorolistassa?” mies torppasi.

Hän tarjosi sen sijaan minulle sinnikkäästi yhden kaverinsa nimeä. Kaveri, jota minä en tuntenut, oli hänelle jostain syystä erityisen tärkeä ihminen, jonkinlainen esikuva luullakseni. Aloin pyöritellä nimeä päässäni ja suussani. No, mikä ettei.

Mies vielä vetosi siihen, että koska lapsi saisi minulta sukunimen, hänen pitäisi saada päättää etunimi.

Kun lapsi syntyi ja osoittautui pojaksi, yrtin vielä katsella poikaa tarkoin, oliko hän isänsä ehdottaman nimen näköinen. Kyselin vastasyntyneeltäni, mitä mieltä hän itse olisi tällaisesta nimestä. Pojalla ei tuntunut olevan mitään nimivalintaa vastaan.
Kokeilin nimestä saatavat sananmuunnokset, mietin riimisanat sekä nimestä muuntuvat mahdolliset lempi- tai haukkumanimet, nimikirjainten konnotaatiot ja sen sellaiset tärkeydet.

Toinen nimi tuli meiltä molemmilta. Ehdotin kyllä ensin lapsen isän toista nimeä, tai kysyin, haluaisiko lapsen isä sen myös pojalle. Mutta hän ei erityisesti pitänyt omasta toisesta nimestään eikä halunnut antaa sitä myöskään lapselleen. Nimi, jonka päätimme antaa, on lapseni isän isän ja veljen toinen nimi ja myös minun isäni ja veljeni toinen nimi. Bonuksena vielä äitini isällä ja veljellä on samainen toinen nimi.

Näin minun sukuniminen lapseni sai toisen nimensä kummankin vanhempansa suvuista, ensimmäisen nimensä isänsä nimilistasta, ja saa aikanaan kirjoituttaa sen Valmetin työvuorolistaan tai Kansallisbaletin esiintyjälistaan. Molempiin se käy.