Vaikein niistä on rakkaus

Sanotaan, että aikuisen pitäisi nimetä lapsen tunteita, jotta lapsi oppisi vähitellen itsekin tunnistamaan niitä. Kun lapsi kiukkuaa, pitäisi kertoa, että sua nyt harmittaa, kun et saa katsoa telkkaria tai sä oot nyt vihainen, kun Petteri irvisteli sulle.

Mutta kuka nimeäisi aikuisen tunteet? Mistä sitä aina voi tietää, mitä mikäkin tunne on? Esimerkiksi rakkaudeksi voi erehtyä luulemaan jos jotakin tuntemusta. Toisaalta rakkaus taas outona lajina saattaa jäädä tunnistamatta, vaikka nimenomaan juuri se ryskäisi rinnassa.

Toiseen ihmiseen jää helposti kiinni. Ja kun näin käy, sitä yrittää miettiä nimeä tuntemukselle, jota toisen lähellä oleminen aiheuttaa. Mutta minä ainakin joudun helposti ymmälleni, enkä ollenkaan välttämättä tiedä, milloin on kyse rakkaudesta, milloin, kiintymyksestä, milloin tottumuksesta, milloin himosta, milloin ihailusta, milloin ehkä ihan vaan jostakin älyttömästä pakkomielteisyydestä tahi muusta hulluudesta.

Kuulostaisi oudolta, jos aloittaisi lauseen: Kun entinen oppilaani vietti öitään luonani. Niinpä en aloita lausetta niin, vaan sanon vain: Kun yksi vanha tuttu tuli työreissullaan luokseni yöksi, ja jäi heti pariksi seuraavaksikin yöksi ja tuli taas seuraavalla viikolla uudestaan, miehen läsnäoloon alkoi melkein jo tottua. Ei hän ollut rakastunut minuun enkä minä häneen. Meillä oli aika vähän mitään yhteistä. Arvomme, kiinnostuksen kohteemme, työmme, koulutuksemme ja moni muu asia olivat keskenään hyvin erilaiset. Mutta hänen kanssaan oleminen oli silti jotenkin sujuvaa, mutkatonta, turvallista. Tyhmä hän ei ollut, hänen kanssaan pystyi myös puhumaan ja hän osasi perustella näkemyksiään.

Oli ehkä viides yhteinen yömme, kun mietin, että hänen vieressään on hyvä olla, ja melkein jo ikävöin häntä, kun tiesin, että hän lähtee pian pois. Olin alkanut jäädä kiinni.

Jos tuo yhdessä olemisemme olisi voinut jatkua siitä eteenpäinkin, se olisi varmasti jatkunut. Siihen olisi tottunut yhä enemmän. Kohta olisi jo hyvinkin saattanut kuvitella olevansa rakastunut.

Vai olisiko sitä sitten jo ollutkin? Onko jokin olennainen ero sillä, että luulee olevansa rakastunut ja sillä, että tietää olevansa rakastunut? Vai voiko edes tietää, kummasta on kyse – ainakaan ennen kuin vasta jälkeenpäin?

Minäkin tarvitsisin itselleni tunteiden nimeäjän.

Taidan olla hanakahko ihastuilemaan. Edellinen ihastus menee monesti ohi vasta sillä, että löytyy uusi. Joskus vain joku ihastus on niin voimakas, että se ei meinaa laantua millään. Vaikka oikein yrittämällä yrittäisi saada siihen kammettua jonkun uuden ihastuttavan, uusi ei ota syrjäyttääkseen vanhaa.

Ihastukseksi minä sitä sekopäistävää tunnetta tapaan nimittää, mutta en minä tiedä, mitä se lopulta on: rakkautta, kiintymystä, tottumusta, himoa, ihailua, älytöntä pakkomielteisyyttä vaiko muuta hulluutta.