Kolmen viikon loman jälkeen
menen käymään työpaikalla. Tarkoituksenani on noutaa sieltä
työtodistus ennen punttisalille menoa, sillä lomani päättymisen
myötä päättyi myös työsuhde.
Sade on tauonnut, ja on ihan
mukava pyöräillä pitkästä aikaa tätä tutuksi tullutta reittiä
viileänraikkaassa aamussa, vaikka pyörästä se kumma hankausääni
kuuluukin.
Tapaan työpaikalla heti
alkuun sekä koko puljun pomon että lähiesimieheni. Heillä on
minulle ehdotus. Kuinka ollakaan, kohta huomaan piteleväni uutta
työsopimuspaperia kädessäni. Päivän biisiksi luulemani Pelle
Miljoonan Olen työtön katkeaa mieleni mustaa viinyylipintaa
raapivan neulan skriiks-ääneen, ja päänsisäinen jukeboksini
heittää levylautaselle Ydinperheen Aamulla töihin, illalla himaan
-renkutuksen.
Painun punttisalille
sulattelemaan tätä odottamatonta käännettä. Minulla kun asiat
aina vähän vaativat työstämistä. Töiden loppumiseen oli oma
sopeutumisensa ensin. Mutta sitten sain itselleni selitettyä, miksi
on ihan hyvä näin, että (ainakin) kesän olen töittä. Nyt kun
kaikki taas onkin toisin, on edessä uusi sopeutuminen, asioiden
selittäminen ja järjestäminen.
Punttisalilla on aika
hiljaista, mutta on siellä vakikävijöistä yksi suomalaisnainen,
jonka mielestä kaikki maailmassa on aika huonosti, yksi tuiman
oloinen hyvin taipuisa aasialaisnainen ja jokunen mies.
Miehet puhuvat kalajuttuja. Yksi miehistä kertoo, että hauki on ruuan pureskelija, niin kuin ihminenkin. Sama häiskä tietää, että Greta Garbo söi lapamadon, jotta pysyisi laihana.
Miehet puhuvat kalajuttuja. Yksi miehistä kertoo, että hauki on ruuan pureskelija, niin kuin ihminenkin. Sama häiskä tietää, että Greta Garbo söi lapamadon, jotta pysyisi laihana.
Punttisalin jälkeen käyn
syömässä – en lapamatoa, vaan curryhäräksi väitettyä ruokaa,
jonka epäilen kuitenkin olevan currylehmää. Pureskelen ruokani
kuin hauki. Olen saanut jossain määrin pureskeltua
työnjatkumisasiankin ja lähden polkemaan takaisin työpaikalle.
Matkalla äkkään hankauskohdan: pyörän jalka osuu
takarenkaaseen.
Töissä avaan tietokoneen
ja kerron itselleni, että tästä sitä nyt sitten jatketaan
taas.
Huomaan, että työpaikan
huumorin taso ei ole lomani aikana noussut yhtään. Itsekin toki
osallistun talkoisiin ja pyrin säilyttämään entisen
navanalustason.
Yllätystyöpäivän jälkeen
käyn kaupassa. Heti ovella minun kimppuuni taas käydään, tosin käsin koskematta. Nuori mies sanoo:
"Kaksi kysymystä."
En sano: Kuka? Minäkö? koska hän ei olisi kumminkaan ymmärtänyt vitsiä. Jään vain odottamaan jännittyneenä, mitkä hänen kysymyksensä ovat.
"Millä tulit tänne kauppaan?"
Mikä sen kapistuksen nimi nyt olikaan? Yllättävät kysymykset saavat ihmisparan aina lamaantumaan.
"Polkupyörällä", saat hetken päästä sanottua.
"Postinumero?"
Voi apua, vaikeusaste näköjään kasvaa kysymys kysymykseltä.
"Öö", sanon ensin, ja vaikutan luultavasti lievästi aivovammaiselta. Sitten muistan postinumeroni ja ilmoitan sen.
Tämän jälkeen olen vapaa tekemään ostokseni.
"Kaksi kysymystä."
En sano: Kuka? Minäkö? koska hän ei olisi kumminkaan ymmärtänyt vitsiä. Jään vain odottamaan jännittyneenä, mitkä hänen kysymyksensä ovat.
"Millä tulit tänne kauppaan?"
Mikä sen kapistuksen nimi nyt olikaan? Yllättävät kysymykset saavat ihmisparan aina lamaantumaan.
"Polkupyörällä", saat hetken päästä sanottua.
"Postinumero?"
Voi apua, vaikeusaste näköjään kasvaa kysymys kysymykseltä.
"Öö", sanon ensin, ja vaikutan luultavasti lievästi aivovammaiselta. Sitten muistan postinumeroni ja ilmoitan sen.
Tämän jälkeen olen vapaa tekemään ostokseni.
Valitsen jonon, jossa
myyjätyttö sanoo kassalla maksuvuorossa olevalle miehelle:
”Elikkä viis
seittemänkymmentä.”
Sen jälkeen kassalle
köpöttää noin satakolmevuotias 145-senttinen hutera mummu, joka
tarjoaa maksuksi kolikoitaan, yksi kerrallaan. Eivät riitä ne, mitä
hän saa koottua ensimmäiseen erään.
”Onko sulla lisää?” myyjätyttö kysyy rahat laskettuaan ja yrittää kuikuilla vanhan rouvan lompakkoon.
”Onko sulla lisää?” myyjätyttö kysyy rahat laskettuaan ja yrittää kuikuilla vanhan rouvan lompakkoon.
Minua kyllä saa sinutella
ja minun mielestäni nykykuuskymppisiäkin, tai itse ainakin tulen
sinutelleeksi, mutta noita yli satavuotiaita minusta kyllä sopisi
teititellä. Minäkin yritän, vaikka olen kömpelö teitittelijä.
Kassatyttöjen ei pitäisi niinkään olla.
Hyvin pitkäkestoisten ja
verkkaisten lompakon kaiveluiden (välillä kaivelee mummu, välillä
tyttö) ja rahaerien laskeskelujen jälkeen on vuorossa edessäni
jonottanut mies, jonka ostokset taas maksavat elikkäjotakin.
Lopulta pääsen minäkin maksamaan. Sullon ostokset reppuun
työpaikan perjantaipulloarvonnassa voittamani vessanpesuaineputelin
seuraksi.
Loppukotimatkasta poljennan
poljento rikkoontuu, kun ketjut karkaavat rattailtaan. Kaivan
repusta, jossa on lähes kaikkea muutakin kuin ruokatarpeita ja
vessanpesuainetta, muovihanskan ja sujautan sen käteeni. Käteni
taas sujautan mustarasvaiseen ahtauteen ja ronklaan ketkut ketjut
paikoilleen. Muovihanskasta huolimatta kumpikin käsi likaantuu
vähän.
Täytynee viikonloppuna
vielä vähän fiksailla pyörää. Aion siirtää
takarengasta vähän taaksepäin, että ketjut kiristyvät ja hankaus
loppuu. Ehkä jo pian alan olla ihan haka näissä rasvaisissa
jutuissa, muutoinkin kuin tuon verbaliikan alueella.
Lapsi on päiväkodissa
piirtänyt hienon kamelin. Kysyn, mistä hän on keksinyt piirtää
sellaisen. Oli kuulemma yrittänyt ensin piirtää sydäntä, mutta
kun se oli epäonnistunut, oli huomannut, että siinähän on
kyttyrät, ja oli tehnyt kamelin sitten. Luova lapsi, äitiinsä
tullut.
Omakin äiti tulee käymään.
Minä en näytä hänelle piirustuksiani vaan joitakin
reissuvalokuvia. Tatuointiliikkeen kuvien kohdalla äiti alkaa taas
paasata, että varmaan monet ihmiset vanhana katuvat tatuointejaan.
Luulen, etten vielä tänäänkään ota puheeksi, että minullakin
on vähän tuota mustaa ihossa – muustakin kuin ketjujen laitosta.
Tässä ei olekaan "tykkään"-nappulaa, mutta silti...
VastaaPoista