Crapula mun(di di dam)

Kyllä minä jo ennen lauantain runotapahtumaa olin alkanut miettiä, ettei välttämättä mitenkään kauhean fiksua ollut lupautua sunnuntai-iltapäiväksi museolle töihin. Ajattelin kuitenkin, että kyllä se kolmetuntinen hoituu, sehän alkaa vasta kahdeltatoista, kunhan en juo kovin paljon liikaa. Noin kolme ravintola-annosta liikaa on vielä sellainen kohtuullinen kohtuuden ylitys, ja uljas aikeeni oli siinä main pysytellä. Toisin kuitenkin kävi. Kaadoin iltapäivän, illan ja yön aikana kiulukaupalla alkoholijuomaa sisääni.

Kun kuudelta (6) aamulla kotiuduin, tuntui hivenen ahdistavalta ajatukselta, että kuuden (6) tunnin päästä pitäisi olla yli kuuden (6) kilometrin päässä ottamassa vastaan mahdollisia museokävijöitä. Numerologia jo vihjasi, että aika saatananmoisessa suossa ollaan taas.

Eihän siinä sitten unikaan tullut. Sen sijaan tuli laskuhumala, huono olo ja aika nousta ylös.

Huikean urheilusuorituksen eli aamusuihkun jälkeen oli oikaistava sohvalle. Kun tunnin makoilun jälkeen yritin taas ylösnousemusta, ylösnousi myös vatsalaukun vähäinen sisältö. Turhaan olin toivonut sohvan viereen varaamani ämpärin olevan hätävarjelun liioittelua.

Siinä sitten tuijottelin kuvajaistani ämpärin oksennuslammikossa ja kiroilin sille helvetin viinaratille päin naamaa – tosin vain veltoin, väsynein ähkäisyin.

Mietin vaihtoehtoja:

- Yritän tavoittaa jonkun kaverin, joka voisi mennä museolle puolestani.

- Ilmoitan museonhoitajalle, että noukänduu.

- En ilmoita kenellekään mitään, jätän vain menemättä.

- Lähden museolle.

Viimeinen vaihtoehto tuntui samaan aikaan sekä täysin mahdottomalta että ainoalta mahdolliselta. Velvollisuudentunto läiski avokämmenellä vasten kuolonkalpeita kasvojani. Päässä jyski helvetillisen jomotuksen kaverina ajatus, että mentävä on.

Pakottauduin teen ja puuron keittoon. Join vähän teetä. Oksensin. Huilasin sohvalla ja sitten vääntäydyin hellalle lämmittämään jo jäähtyneen puuron. Söin puolet keittämästäni määrästä hitaasti ja vaivalloisesti. Sitten oksensin.

Alkoi käydä selväksi, kun sitä vähän väliä näin alleviivattiin, että juominen tai syöminen nyt ei ole se tämän aamupäivän juttu.

Puurokattila jäi lattialle ja teemuki tuolin puunojalle, kun pakkasin reppuni ja lähdin.

Siinä olisi kalvean immen kalpeuskin kalvennut rinnallani. Eiku. Tarkoitan, että mikään normikalvakkuus ei ollut mitään tämän nosferatun rinnalla. Liikuin hitaana, hiljaisena haamuna rappukäytävässä, hain pyörän vajasta ja pakotin itseni pyörän päälle. Tuijotin koko ajan ilmeettömänä eteeni ja tein kaiken mahdollisimman tasaisesti ja rauhallisesti. Alkumatkasta heti huomasin, että se saatanan takarengaskin on taas tyhjä. Harkitsin itkemään istahtamista, mutta otinkin repustani pumpun ja aloin pumpata, hitaasti ja rauhallisesti. Mietin, että mitä, jos ilma ei pysy yhtään. Sitten on luovutettava, ilmoitettava, että en pääse museolle tänään.

Pyöräilin hyvin verkkaisesti, joten matka kesti ja kesti. 

Näytin varmaankin itseltään viikatetyypiltä, ja vastaantulijat ehkä ajattelivat minut nähdessäni samaa kuin minä: kuolema tulee.

Lopulta kuitenkin olin perillä. Menin museoon, tein tarvittavat alkuvalmistelut ja lysähdin vähäverisenä tuoliin hönkimään museon wanhaan atmosfääriin heikkohappista wanhan wiinan huurua.