–
Ooksä ostanu tarkotuksella ulkomaista hunajaa? kysyn.
–
Jaa..., äiti ähkii, – mä katoin että se on sellasta juoksevaa.
Onko se ulkomaalaista.
Seuraavana
aamuna olen vielä sängyssä, kun äiti puhuu lapselleni:
–
Onhan tää suomalaista, mitä se äiti sanoi, ettei olis.
Kun
nousen, äiti tulee hunajapurkin kanssa luokseni.
–
Onhan tää suomalaista, katos ny.
– Ei
ole.
– No
lue ite. ”Suomalainen perheyritys--, Porvoo, Finland.” Ja tässä
on ton suomalaisen miehen nimikin.
Hän
kuulostaa jo vähän närkästyneeltä. (Meillä on hermoheikkoutta
suvussa, ja siitä perinnöstä olen minäkin osani saanut.) Otan
purkin käteeni, pyörittelen sitä, luen pienikirjaimisen tekstin
laiskasti ääneen:
–
”Hunajaa Unkarista ja Argentiinasta.”
Ojennan
purkin takaisin äidille katsomatta häneen päin.
– Ai
jaa. No on kyllä aika harhaanjohtavaa sitten.
–
Nii.
Käyn
äitini kanssa ponnettomia väittelyitä, joiden kautta osoitan
veltosti tai vaivihkaisesti tyytymättömyyttä tai tietämystä.
Äiti käyttäytyy vähän samankaltaisesti. Hän myös sanoo asioita
epäsuorasti mutta niin, että tarkoitus tulee selväksi.
Esimerkiksi ”sä oot nyt ajatellu kasvattaa taas pitkät hiukset,
vai” saattaa tarkoittaa, että ”noi sun hiukset on kamalat, kunpa
kävisit kampaajalla, että näyttäisit vähän enemmän siltä,
miltä minä toivoisín sinun näyttävän”.
Usein
aikuisikäisiksi kasvaneet lapset tulevat vanhempiensa kanssa
paremmin toimeen kuin murrosikäiset. Tämän faktan väitetään
johtuvan jostain henkisestä kypsymisestä ja muusta ylevästä. Minä
uskon, että se johtuu yksinomaan siitä, että lapsuuden
kodistaan pois muuttaneet ihmiset eivät enää näe vanhempiaan
jatkuvasti ja siitä, että vanhemmat eivät enää voi samassa
mitassa määräillä lapsiaan kuin samassa taloudessa asumisen
aikaan.
Harvenneista
tapaamisista huolimatta minä ja äiti kuitenkin yhä ärsytämme
toisiamme monin eri tavoin, usein tahattomasti, ihan vain normaalilla
olemisellamme. Usein vain sattuu olemaan otollinen hetki ärsyyntyä.
Yritämme toki kuitenkin ärsyyntyä vain
hillitysti.
Äitiä
ärsyttää, että en poista puhelimestani tekstiviestejä tai etten
välitä liiemmin käyttää pankkikorttia. Minua ärsyttää, että
äiti ei kuule hyvin tai että hän jättää tiskirätin kuivumaan
hanan päälle, jolloin hanaa ei voi avata osumatta etovaan
sifonettiin.
Minun
äitini ei tiedä minusta kauheastikaan, koska hän ei vain näe. Ei
oikein osaa tai haluakaan katsoa. Enkä minä kerro.
Äiti
olettaa minut kovin kunnolliseksi, ehkä jopa vähän tylsäksi.
Joskus hän tarkistelee olettamuksiaan kyselemällä sellaisia kuten:
”Oletko sä ikinä maistanutkaan tupakkaa?”
Sanon:
”No kai nyt kaikki joskus on”, tai muuta yhtä hötöistä, koska
jotakin on vastattava, mutta haluan olla mahdollisimman epämääräinen,
vaikka ärsyttää, kun äiti sekä kyselee että kuvittelee
älyttömiä.
Äiti
on ainakin kerran kysynyt myös: ”Oletko sä ikinä ollut
humalassa?”
Hymähdin
turhautuneesti ja rykäisin jotakin samankaltaista kuin
tupakointiasiaan, vaikka toisaalta olisi tehnyt mieli sanoa, että
voi äiti, olen hyvin humalahakuinen juoja ja juon liian usein, ja
että aina silloin tällöin mahtiluokan oksennuskrapulat ovat viedä
minulta hengen.
En osaa
avautua äidille. Enkä oikeastaan haluaisikaan. Hän tahtoo nähdä
minut tietynlaisena. Nähköön.
Kun
olen äitini kanssa, olen aina lapsi, jotenkin häpeilevä, salaileva
ja etäisyyttä ottava lapsi.
En ole
koskaan kiroillut äitini kuullen enkä sanonut hänelle kiitos,
anteeksi tai rakastan, vaikka kaikkia näitä olen monesti ajatellut.
En ole myöskään sanonut, että olen katkera siitä, että minun
piti olla pienenä reipas ja itsenäinen vaikka olisin halunnut olla
lapsi ja turvassa.
Jokin
kiertävä viisaus on väittänyt, että jos saisimme kaikki nyt
tietää kuolevamme kymmenen minuutin päästä, puhelinkopit
ruuhkautuisivat (no joo, tämä on wanha viisaus), kun ihmiset
kiirehtisivät soittamaan läheisilleen kertoakseen, että
rakastavat.
Kirjoissa
ja elokuvissa usein lopulta saadaan sanottua. Ihmisten lukot
naksahtavat pitkän vaikenemisen jälkeen tiks auki.
Mutta
elämä ei ole elokuva.
Isälle
yritin hänen kuolinvuoteellaan kertoa, että hän on minulle rakas
ja tärkeä. Periaatteessahan sellainen olisi aika helppa. Ei
tarvitsisi kuin vain avata suunsa ja sanoa se.
Hän
avasi silmänsä ja minä avasin suuni.
”Ei
ole enää paljon lehtiä puissa”, sanoin.
Kuulostaa niin tutulta.
VastaaPoistaVasta aloitin lukea tarinoitasi, mutta taidan jatkaa. Kirjoitat tosi koukuttavasti :)
VastaaPoistaKiva, kiitos! :-)
Poista