Taudin kantaja

Kipeänä oleminen on ihan hemmetin rasittavaa puuhaa. Tauti on raskasta kannettavaa.

Makaan sohvalla ja nostan jalat selkänojalle. Jalat ovat toisissaan kiinni, vähän koukussa. Tuntuu epämukavalta. Lasken jalat alas, vedän ne inkkari-istunta-asentoon. Ei tunnu hyvältä sekään, mutta annan olla. Joka paikkaan sattuu – vähän, mutta ärsyttävällä tavalla, ei saa mitenkään oltua mukavasti. Nivelissä ja lihaksissa mellastaa laiskasti epämukavuus, jota on vaikea kuvata tarkasti. Jotain kihelmöintiä, veren kuplintaa tai kuohuntaa, melskettä kaikkialla ruumiissa. Selkää särkee. Päässä on pieni kipu. Sieraimista koko ajan vähintään toinen on tukossa ja samanaikaisesti sekä kivuliaalla tavalla kuiva että lähes solkenaan valuva. Kurkkuun sattuu, keuhkoihin on muuttanut olioita tai olijoita, jotka kuljeskelevat sinne tänne, kutittavat ja raapivat, juoksentelevat henkitorvessa ja potkivat välillä sydämeen epätahtia.

On kuuma, on kylmä, korvat ovat lukossa, aivot on kuorrutettu udulla, joka ei kuitenkaan ole pahaa maailmaa pois häivyttävää. Se päinvastoin estää pahoja tai vaivaavia ajatuksia pääsemästä pois. Ne eksyvän sumussa, jäävät kiertämään kehää, Koko ajan olo on rauhaton, mielessä pyöri asiat, mitä pitäisi, miksei nyt joutaisi sairastaa ja mitä jos en pian tervehdy. Mikä kaikki menee pieleen, jää hoitamatta, mitä tahansa.

Ruumiinlämpö sahaa paitsi ylös ja alas minua palasiksi. Haluan pois tästä tautisesta ruumiista. Haluan kuoriutua tästä kelvottomasta kotelosta perhosen lailla vapauteen – terveyteen.

Yöt menee valvomiseen, kun ajatuskaruselli renkuttaa samoja ahdistavia pätkiä. Nenän tukkoisuudesta huolimatta pystyy helposti haistamaan tyynyyn kuivuneen kuolan. Kohta siinä on samaa lajia tuoreempana tavarana, kun nenän kautta ei voi hengittää. Kun nukkuu suu auki, kuola valuu ja kitalaki kuivuu.

Se on kuiva nytkin. Liikuttelen kieltäni jotenkin vieraan tuntuisessa suussa. Kieli löytää terävän ja rosoreunaisen hammasvälin. Se löytyy joka päivä monta kertaa. Hammaslääkäri ei hoitanut sitä ihan hyvin. Se olikin erikoishammaslääkäri, joten kuului kai ihan asiaan, että hoito oli erikoista.

Jo ensimmäisellä kerralla tuntui, ettei homma mennyt ihan niin kuin piti, silloin tuokin hammas yllättäen porattiin ja paikattiin. Mutta toinen kerta oli vielä erikoisempi.

Aikani oli aamulla. Pääsin operointihuoneeseen yli vartin myöhässä, koska kuulemma hammaslääkärin juna oli ollut myöhässä. Kun pääsin tuoliin ja hoitaja käänsi lamppua, sieltä putosi jokin osa päälleni. Hoitohenkilökunta siinä sitten totesi, että jaaha, ei se nyt toimi. Sammuttivat lampun ja aloittivat hampaani käsittelyn loisteputken valossa. Myöskään vesisuihku ei toiminut eikä jokin laite, jonka nimeä en muista. Että jotenkin oli hirmu luottavainen fiilis siinä maata puudutuspiikiteltävänä ja porattavana ja paikattavana.

Tulipa tämäkin nyt taas tässä kohtaa mieleen. Taidan ottaa vähän särkylääkettä.