Tarina pojasta

Tunsin kerran Pojan. Hän oli 13-vuotias, pieni ja hintelä. Hänellä oli kauniit lapsen kasvot. Ajattelin, että hänestä varmaan kasvaa hyvännäköinen mies.

Kerran, kun olin menossa kotiin, kotitaloni edessä oli ryhmä poikia, mukana myös Poika. He katsoivat minua, minä heitä. Tervehdin. Katsoin poikaporukkaan vielä kerran, ja silloin Poika katsoi minuun, alaviistosta, ujosti, kasvoillaan aavistus vaivautuneesta hymystä ja silmissä häivähdys nolostumisesta.

Eräänä iltana ovellani seisoi Mies: iso, leveäharteinen, 26-vuotias tatuoitu äijä. Pojasta oli kasvanut mies, niin kuin pojista kasvaa, jos säilyvät hengissä tarpeeksi kauan.

Mies ei kauheasti kysellyt minulta mitään, ei oikein jaksanut kuunnellakaan. Hän kertoi omia tarinoitaan, samaakin juttua monta kertaa. Hän jätti peseydyttyään suihkun ylös, mistä se tiputteli ikävästi kylmää vettä lämpimälle iholle, kun sen irrotti telineestään. Hänellä oli ärsyttävä tupakkayskä. Hän kävi kusella ovi auki, ei laskenut rengasta kusemisen jälkeen alas.

Hän ei varsinaisesti ollut komea taikka kaunis mutta ei rumakaan. Hän oli mukavan iso, ja tatuoinneissakin oli jotakin kiehtovaa, vaikka eivät nekään kauniita olleet.

Kun nauroimme yhdessä, minun oli hyvä olla. Pidin Miehen naurusta. Pidin myös hänen murteestaan.

Huumekaupoistaan Mies kertoili, että se oli ollut tosi helppoa rahaa. Ostivat puhdasta amfetamiinia, sotkivat siihen perunajauhoa ja myivät narkkareille. Haittapuolina helpossa duunissa oli, että jotkut pyrkivät Miehen kotiin ostoksille, ja joskus joku osoitteli aseella.

Mies kertoi mielellään väkivaltajuttuja ja kuvaili tarkkaan tuttujensa tekemiä rikoksia. Hän kertoi myös, että tutkintavankeus on kamala paikka. Koska valot palavat yötä päivää eikä ole ikkunaa, ei tiedä, mikä vuorokaudenaika kulloinkin on, ja aika ei kulu.

Hän nurisi lakimiesten isoista palkkiosta: 150 euroa tunti, vaikka ei sanoisi mitään. Mutta omaa asianajajaansa hän kehui, sanoi että ottaa saman ensi kerrallakin. Kiinnitin huomiota ensi kerralla -ilmaukseen, jolloin Mies lisäsi: jos sellainen tulee. Hän sanoi, ettei hakeudu tappeluihin eikä lyö.

Mies imuroi jääkaapistani aikamoisen määrän olutta, jota oli jäänyt syntymäpäiviltäni. Oli hänellä muutama omakin.

En ollut Mieheen rakastunut, en oikein edes ihastunut kai. En varsinaisesti kaivannut häntä, kun hän kolmen ensimmäisen yön jälkeen lähti pois. Kotimatkalta Mies soitti, sanoi, ettei minun kannata laittaa mitään viestejä, kun muija tutkii puhelinta.

Parin päivän päästä lähtönsä jälkeen Mies tuli takaisin.

Hän lähetti tekstiviestin, että on kotikaupungissani taas ja toisen: ”Tuunks mä teille yöks?” Vastasin, että saa ihan itse päättää, mihin Mies: ”Kyl mä sitte tuun.”

”Mulla on liikaa menetettävää”, sanoi Mies, jolle lapset olivat maailman tärkein juttu ja joka rakasti kihlattuaan.

”Jos menettäisin lapset, millään ei olis mitään väliä.”

Menettämistä olisi jo erokin, se ettei hän enää asuisi lasten kanssa.

Tavallaan kadehdin Miestä, jolla oli liikaa menetettävää – tai ehkä niitä, joita Mies ei halunnut menettää.

Meillä oli Miehen kanssa monta eroa, mutta oli meillä yhteistäkin. Emme kumpikaan perustaneet Porscheista, mokomista kuplavolkkariversioista. Me emme ymmärtäneet liveroolipelaamista, meistä ei olisi ollut sellaiseen leikkimiseen ja eläytymiseen, heittäytymiseen. Me nauroimme touhulle.

Pidimme pitsassa samanlaisista tylsän tavallisista täytteistä eikä meistä kumpikaan tykännyt homejuustosta. Pidimme veekasin äänestä ja joistain samoista bändeistä.

Jostain syystä pidimme myös toisistamme.

Yhtenä lauantaina, noin kymmentä vailla yksitoista, kun Mies oli taas kotonaan ja kun olin vasta laittanut puhelimen kiinni ja mennyt sänkyyn, oli Mieheltä tullut viesti, jonka luin vasta aamulla: ”Muija tutki mun facebookin. Mä en käytä sitä enää. Jos tulee multa viesti niin se en oo mä. En tiä tuleeko ero.”

Kun muistelin, mitä Mies puhui perheestään, olin huolissani.

Emme jutelleet enää sen jälkeen.

Kun kaksi ja puoli vuotta myöhemmin sain viestin hänen kuolemastaan, olin surullinen ja vihainen.

Jossain vaiheessa aloin miettiä kuolemisen yksityiskohtia. Oliko naru ostettu muuhun tarkoitukseen vai tähän? Oliko hän ollut vähällä hirttäytyä jo aiemmin, muuttanut mielensä? Koska hän päätti kuolla? Kävikö läpi vaihtoehtoja kuolemiselle? Kävikö läpi vaihtoehtoja hirttäytymiselle, miettikö muita itsensätappamistapoja? Oliko empinyt, oliko itkenyt, oliko huutanut? Mihin oli kiinnittänyt narun? Mitä hänellä oli yllään? Kuka oli löytänyt hänet? Millaista köyttä, oranssia liukaspintaista vai hamppuköyttä? Oliko silmukan teko sujunut varmoin ottein? Oliko kuoleminen kestänyt kauan, oliko se tuskallista fyysisesti? Mitä ajatuksia viimeisenä oli pyörinyt mielessä? Oliko hän vihainen, katkera? Oliko hän selvin päin?

Tunsin kerran Pojan. Hän oli 13-vuotias, pieni ja hintelä. Hänellä oli kauniit lapsen kasvot.