Olet tässä

Olin menossa töihin liittyen erääseen toimijatapaamiseen, joka pidettiin minulle vieraassa paikassa ja minulle tuntemattomassa kaupunginosassa.

Matkaa oli Googlen karttatietojen mukaan reilut viisi kilometriä, jonka olisi samaisen palvelun mukaan pitänyt pyörällä taittua 19 minuutissa. Varasin aikaa varmuuden vuoksi kuitenkin 45 minuuttia.

Edellisiltana olin muistanut, että pitäisi löytää kaupungin kartta ja ottaa se töihin mukaan. Minulla olisi sellainen hyvä iso kartta, mutta – yllätys – se oli hukassa. Pakkasin reppuun puhelinluettelon karttalehtisen, kun en muuta löytänyt.

Yleensä löydän ihan pelkän kartan avulla isommitta ongelmitta perille, minne ikinä olenkaan menossa, mutta nyt oli hankaluuksina sellaiset seikat, että yritin noudattaa Googlen tarjoamaa reittiohjetta ja käyttää siinä tukena karttalehtistä, jossa matkan loppuosa oli hyvin hankalasti ja vaikeaselkoisesti kahdella eri sivulla.

Alku meni aika hyvin, vaikka eksyinkin jo pian Googlen viitoittamalta tieltä, ne viitat kun olivat näkymättömiä. Googlen reitti yritti ohjata minut perille pyöräteitä pitkin, ja pyöräteillä ei ole nimiä eivätkä nämä väylät näkyneet ollenkaan puhelinluettelon kartastossa (joka kaiken lisäksi oli vuodelta ties mikä). Yritä siinä sitten tajuta, missä ollaan menossa, kun pyöräteitä menee ristiin rastiin ja ohjeessa lukee vain: käänny oikealle, käänny vasemmalle, käänny vasemmalle, käänny loivasti oikealle. Ihan matkan alussa, kun osasin suunnistaa oikein ihan ilmaa karttaa, ohje neuvoi kääntymään oikealle ylämäkeen, vaikka oikealla oli alamäki.

Mutta vaikka eksyin Googlen reitiltä jo alussa, osasin kartan avulla isoa tietä pitkin palata sille takaisin. Taas näytti ihan hyvältä: pyörätie meni ison tien lähellä, tiesin missä olen ja tiesin edenneeni jo hyvän pätkän oikeaan suuntaan.

Mutta sitten pyörätie lähti kiemurtelemaan ihan vailla tolkkua peltojen poikki ja metsiköitten läpi. Missään ei ollut mitään tunnistettavaa, missään ei näkynyt kadunnimiä eikä kaupunginosaviittoja.

Siinä sitten poljin sohjoa pitkin kohti tuntematonta. Puiden lomasta pilkahteli omakotitaloalue, ja kun yhä jatkoin matkaa, alkoi näkyä korkeita tornitaloja. Tunnistin kaupunginosan, johon olin saapumassa. Se ei ollut se, johon yritin löytää.

Ärsytti ja väsytti jo, mutta koetin rauhoitella itseäni, että onhan tässä vielä aikaa. Palasin vähän matkaa takaisin ja pujahdin omakotitaloalueelle. Kaduilla ei näyttänyt olevan nimiä ollenkaan. Ja lisäksi ne olivat umpikujia. Siksakkasin tienpätkiä aikani, kunnes kadunnimiä alkoi löytyä. Kadut olivat naistennimisiä. Yritin etsiä niitä karttalehdiltä, mutta en löytänyt.

Jatkoin matkaa. Ah, ihanaa, iso tie! Poljin tielle lukemaan sen nimen ja sitten etsin tien kartasta. Syynäsin myös poikkikadun ja saatoin taas sijoittaa itseni kartalle: olet tässä.

Ei ihan toivotonta, totesin. On vain osattava löytää reitti tielle, joka on linnuntietä lähellä, mutta pyöräreittejä pitkin mitä ilmeisimmin monen kiemuran takana. Lähdin kuitenkin taas matkaan ja onnistuin kuin onnistuinkin jonkin ajan päästä löytämään kadunnimen, joka oli Googlen ohjeistuksessa. Mahtavaa!

Olin enää muutaman kadun päässä päämäärästä, ja aikaakin oli vielä viisi minuuttia. Googlen ohjeissa mainittu kadunnimi luki pyörätien päässä. Kuikuilin kaikkiin kolmeen kyltin luota alkavan tien suuntaan, missä niistä lukisi samainen kadunnimi tai Googlen ohjeen seuraava katu. Ei missään.

Lähdin siis takaisin pyörätielle ja lähdin polkemaan suuntaan, joka alkoi epäilyttää heti alkuunsa. Vasemmalla puolella sentään oli taloja, edessäpäin vain metsikköä ja tyhjyyttä. Poukkasin talojen pihojen läpi tielle, jota lähdin suuntaan, jonka oletin oikeaksi. Tuli uusia tuntemattomia pikkuteitä, mutta alkoi taas tuntua tyystin toivottomalta löytää niitä pitkin oikeaan paikkaan.

Sijoitin itseni kartalle: olet täydellisen eksyksissä.

Jatkoin matkaa. Poukkoilin sinne ja tänne. Olo oli painajaismainen. Aina kun luuli, että nyt vihdoin on kaikki selvää, huomasi, ettei olekaan, että perille ei vain pääse ja kello käy.

Olin jo myöhässä.

Mutta lopulta, kun olin jo varma, että en tule milloinkaan löytämään perille, löysin. Olin noin vartin myöhässä, mutta paikassa nimeltä perillä. Väsyneenä, kädessäni ruttuinen kartasto ja paperitollo, jossa oli Googlen ohjeistus, parkkeerasin pyöräni kartanorakennuksen seinustalle.

Olisi ollut mielenkiintoista (ja varmaan tuskaista myös) nähdä kartalle piirrettynä se reitti, mitä seikkailin. Olin pitkän aikaa melko lähellä mutta auttamattoman hukassa.

On ahdistavaa, kun ei ole mitään käsitystä, missä on, kun kaikki suunnat ovat yhtä tuntemattomia, maisemat outoja. Tarkennettakoon, että se on ahdistavaa silloin, kun pitäisi löytää jonnekin, mistä on jo myöhässä. Jos tarkoituksellisesti seikkailuretkeilee, eikä ole kiire minnekään, silloin kaikki on ihan hyvin oudossakin paikassa, usein suorastaan erityisen hyvin ja kiinnostavasti juuri siksi, että on oudossa paikassa. Silloin ei tunne ahdistusta vaan jopa pakahduttavaa innostusta.

Oli noloa lampsia hengästyneenä, hikisenä ja varmasti myös punakkana sisään kesken tilaisuuden.

Minulla oli kauhea nälkäkin moisen poljentarupeaman jälkeen, mutta tarjolla olleet eväät – juustokakkua ja hedelmiä – oli siinä kohtaa jo nautittu. Ihmisten edessä oli tyhjiä kuppeja ja lautasia, lautasilla mandariininkuoria, viinirypälekaroja ja punaista tuhrua mansikkakastikkeen jäljiltä.