Soudan, huopaan

Kevään ensimmäinen souturetki venähti melko pitkäksi, joten rakotkin ovat kohtuullisen mehevät. Rakkoja on vain yksi vähemmän kuin Jukolassa poikia. Ei kun hetkinen, onhan tuossa oikean käden etusormen juuressakin pikkuinen, se seitsemäs. Kutsukaamme sitä vaikka Eeroksi.

Soudan arboretumin rantaa mukaillen Soutukeskukselle asti ja jään siihen hetkeksi aikaa katselemaan vastarannan valmiita ja vielä rakenteilla olevia taloja. Taivaita tavoittelevista nostokurjista saisi vaikka kurkiauran, niitä on sen verran monta.

Kun maailma on rakennettu valmiiksi, taotaanko nostokurjet auroiksi?

Käännän veneen ja alan soudeskella kotirantaa kohti. Puiston penkin vieressä koivun katveessa on japanilaispariskunta. Nainen ottaa minusta valokuvia. Minua hymyilyttää ja jotenkin myös nolostuttaa. Päätynen siis eksoottisena asiana aasialaiseen valokuva-albumiin. Tavailevat ehkä lippikseni tekstiä ja miettivät, mitä Rautia mahtaa tarkoittaa. Kyllä, minulla on rautakaupan lippalakki päässä, koska minun HH-merkkinen lenkkeily- ja veneilylippikseni on yhä hukassa. Olen melko etevä kadottamaan tavaroita, vähemmän etevä löytämään niitä.

Sinisen lakin lippaa reunustaa oranssi raita, joka sopii mainiosti pelastusliivini väriin.

Seuraavaksi ohitan laiturin, jolla seisoo varttuneen kalastajasedän lisäksi varhaismurrosikäisiä poikia. Yksi huutaa minulle: ”Tule tänne!” Toinen viittilöi kädellään samaa asiaa. En noudata äänenmurroksista kutsua vaan jatkan matkaani.

Niemen nokassa puistikossa pussailee nuoripari. He ovat piilossa rannan kävelijöiltä mutta suojattomia minun katseeltani, jonka kuitenkin häveliäästi koitan enimmän aikaa kohdistaa toisaalle.

Kavahdan hämähäkkiä, jonka äkkään veneen pohjalla. Se kahdeksistaa (jos nelijalkaiset kerran nelistävät) minua kohti. Siirrän kassin pois harmajan ötökän alta ja jään pitämään silmällä nyt jo pysähtynyttä kanssamatkustajaa. Olen valmiina pakenemaan, jos se aikoo hyökätä.

Ehkä se tahtoo laskea verkkonsa veteen: on kenties kuullut kalan terveellisyydestä tai ihan vaan kyllästynyt kärpäsiin.

Loppumatkasta minun täytyy soutaa kevyen liikenteen väylän sillan alitse. Jotta ei törmäilisi kapeahkon tunnelin betoniseiniin, täytyy olla vähän tarkkana. Ja kun tarkkailen seiniä, hämähäkki käyttää tilaisuutta hyväkseen ja katoaa. Mieleen nousee epämukavia ajatuksia siitä, että kyseinen elollinen saattaa olla jossakin minussa tai lymytä mustassa kassissani.

Rantaan soutaminen on vaikeaa, koska vene pitäisi ujuttaa juuri oikeassa kulmassa rannalla näkyvän isohkon kiven ja rantavedessä piilottelevan karin välistä. Lopulta saan veneen niin lähelle rantaa, että pääsen hyppäämään pois kyydistä ja kiskomaan venettä kuivalle maalle.
Kun nousen paatista, näen veneen pohjan värisen hämähäkinkin taas. Jätän sen sijoilleen mutta toivon, ettemme tapaa enää. Hämähämähäkki, painu hemmettiin.

Irrotan airot ja tapin, lukitsen veneen kettinkiinsä, lähden kotia kohti. Puissa on melkein täydet lehdet ja monenväristä vihreää. Aurinko paistaa. On lämmin.

Edessäni kävelee trendikäs mutta hieman hippeyteen kallellaan oleva pariskunta. Tyttö, jolla on takaa viistoksi leikattu polkkatukka ja hyvin kapea vyötärö, käy taittamassa jostakin sireenin näköisestä puusta kukan.

Risteyksessä he kääntyvät, minä jatkan suoraan. Minulla on airot olalla ja aika hyvä mieli.