Piikeistä parhain

Ehkä kymmenen vuotta sitten äitini ja minä näimme huutavan nuoren äidin retuuttavan huutavaa lastaan junaan. Huokaisimme kumpainenkin: voi raukkaa. Erona vain oli, että äitini sääli äitiä, minä lasta.

Nyt minäkin osaan asettua myös väsyneen äidin asemaan. Tähän yllättävään ymmärryskyvyn laajenemiseen on ehkä hivenen vaikuttanut se, että olen tätä nykyä temperamenttisen viisivuotiaan äiti.

Lapseni on nokkela, taitava, taiteellinen, verbaalinen ja hauska. Juice Leskistä vapaasti lainaten voisin jatkaa: Nyt te luulette, että tämä on sitä, kun kaikki vanhemmat ajattelevat, että oma lapsi on tavallista fiksumpi. Mutta ei tämä ole sitä. Minun lapseni oikeasti on.

Mutta. Vaikka lapseni on hieno ihmisluomus, hän on usein myös äärimmäisen rasittava ja raivostuttava, suorastaan sietämätön olento. Minulla vanhempana on silloin tällöin olo kuin Frankensteinillä, jos tiedätte, mitä tarkoitan.

Aika usein oma jälkeläinen on kipeää tekevä piikki kynnen alla tai hallitsematon luonnonvoima. Toisinaan sen edessä ihmettelee mykkänä ja avuttomana, toisinaan kiljuu kurkku suorana ja käyttäytyy muutenkin lähinnä mielipuolisesti.

Kun lapsi oli vauva, hän oli tietysti monin tavoin haasteellinen asuinkumppani, mutta silloin sitä jotenkin ajatteli, että vauvalla on lupa vaatia, ja tiedosti, ettei jälkeläinen kiusallaan huuda. Mutta kun lapsi ehti taaperoikään, alkoi jo tuntua, että lapsi tekee paljon asioita nimenomaan ja ainoastaan kiusallaan.

Kun oli yrittänyt nukuttaa hihkuvaa, hyörivää, huutavaa ja huitovaa lasta pari tuntia, luuli vihdoin onnistuneensa ja nousi lapsen viereltä, mutta lapsi ponkaisikin ylös parkumaan kuin tapettava, oli aikuisparka jokseenkin lujilla.

Lapsen kiljuntaan yhtyvä oma päänsisäinen parku oli räjäyttää kallon, epätahtiin jyskäävä sydän repiä rinnan. Väsyneen ruumiin joka solu huusi armoa. Tässä stressitilassa äidin suusta saattoi paeta lempeän tuu tuu tupakkarullan sijaan epätoivoinen tiuskaisu.

Kun lapsi automatkalla heitti tuttinsa ties minne ja vaati sitten kanssamatkustajiaan toimittamaan sen välittömästi takaisin, äiti yritti ensin päättäväisen opettavaisesti ilmoittaa, että itse heitit tutin pois, nyt olet sitten ilman.

Huudon yltyessä vanhempi taipui oman mielenrauhansa takia, irrottautui turvavyöstään ja alkoi kuikuilla ja hamuta tuttia joka kolosta. Hän hapuili auton märkää ja likaista kumimattoa, vääntäytyi epämukaviin, hyvin epäergonomisiin asentoihin ja lopulta tavoitti etsityn tarvekalun. Hän asetti tutin lapsen suuhun tiukan ja tuiman puheen saattelemana: ”Nyt jos vielä heität tutin pois, äiti ei enää etsi.”

Hetkeä myöhemmin lapsi – totta kai – heitti jälleen tutin pois ja alkoi rääkyä kuin teuraalla pyristellen samalla pois turvaistuimestaan kuin istuisi pistorasiaan kytketyssä sähkötuolissa.

Puoli tuntia näennäisen tyynenä huutoa kuunneltuaan äiti on valmis etsimään tuttia vaikka ilmestyskirjan pedon kidoista. Samalla höökyllä hän voisi solmia pedon kaikki seitsemän kaulaa rusetille ja sen jälkeen viipaloida otuksen pelkillä etusormillaan sentin siivuiksi.

Mutta jotenkin kummasti kaikki ikävä taas unohtuu, kun vähän alle kaksivuotias kirkassilmä tulee kovan päivän iltana halaamaan ja sanoo: ”Äiti, mä tykkään susta kyllä.”