Mikkoja (ja ihastuneita likkoja)

Kun olin juuri täyttänyt kahdeksan, ihastuin isoveljen kaveriin, minua kaksi vuotta vanhempaan Mikkoon, joka käytti runsaasti vittu-sanaa, piirteli hakaristejä ja anarkiamerkkejä koulukirjoihinsa ja kampasi tukkansa pystyyn. Kerrassaan paha poika siis. Koulun jälkeen pojat heittivät koululaukkunsa meille ja painelivat ulos, ties mitä pahaa milloinkin tekemään. Joskus tutkimme tyttöjen kanssa salaa Mikon koulukirjoja. En ollut koskaan nähnyt kenelläkään muulla niin huonoa käsialaa.
Myöhäisiltapäivästä Mikon vanhemmat noukkivat poikansa meiltä vihertävään Mercedes Benziin. Luulin autoa ensin taksiksi. Meidän talon pihassa ei kellään ollut niin hienoa ja kallista autoa.
Siihen aikaan (ja aika paljon myöhemminkin vielä) ihastukset tyttöporukassa olivat kollektiivista laatua – eikä se haitannut ketään. Päinvastoin, oli mukavaa hössöttää yhdessä samasta pojasta. Teimme Mikolle laulunkin, tai minä sen oikeastaan tein, ja lauloimme sitä yhdessä. Emme kuitenkaan koskaan Mikon kuullen. Osaan sävelen ja sanat yhä. Sanoissa ei tosin mahdottomasti muistamista ollutkaan. Biisi meni näin: ”Oi Mikko, Mikko, mä tykkään susta, oo oo oo o o o oo.”
Tämä huuma kesti kauan, vielä yläasteellakin kävin kaverini kanssa Mikon bändin keikoilla potemassa ihastusta. Lähetimme myös Sävikseen – kyllä, Sävikseen eli Nuorten sävellahjaan – vähän salaperäisen haasteen Mikolle, jossa pyysimme häntä seuraavalla keikalla heittämään meille rumpukapulansa. Haaste loppui: ”Jos et vielä tästä haasteestakaan meitä tunnista, niin johan on.”
Juontaja toisti: ”No johan on!”
Sitten lähti soimaan toivekappaleemme Sex & Drugs & Rock & Roll. En muista, mistä olimme saaneet päähämme toivoa kappaletta, jota emme oikeastaan tunteneet. Emme tienneet silloin, että esittäjä on Ian Dury. Kappaleen nimenkin olimme kirjoittaneet väärin: Sex and rocks and rock'n'roll.
Ja – jos en ihan väärin muista (melkein toivon että muistaisin) – saatoin lähettää hänelle ihan omalla nimellänikin yhden kirjeen jonakin yläastekesänä.
Yläaste- ja lukioaikana minulla kavereineni ja muulla kotikaupunkini nuorisolla oli tapana maleksia viikonloppuiltaisin ja kesällä joskus viikollakin kaupungin keskustassa ja ”heittää rinksaa” eli kiertää kehää pääkadun kummankin puolen jalkakäytäviä maleksien ja välillä istuskellen ikkunalaudoilla tai liiketilojen portailla. Silloin ei ollut nuorisotaloa, nuorisokahvilaa, ei edes hampurilaisbaareja. Jos sisätiloihin halusi, piti pyrkiä keskustan kerrostalojen rappukäytäviin tai helluntaiseurakunnan teetupaan.
Joskus kävimmekin kavereiden kanssa teetuvassa, ja kuinka ollakaan, kerran siellä oli myös Mikko kavereidensa kanssa. Kun pojat lähtivät nousemaan portaita poistuakseen paikasta, aloimme me tytötkin tehdä lähtöä.
”Älkää poikia seuratko, seuratkaa Jeesusta”, henkilökunta neuvoi. Turhaan.
Kun olin lukion ensimmäisellä luokalla, näin Mikon kerran illalla kaupungilla. Olin sopinut tapaavani poikaystäväni kaupungilla, mutta en ollut vielä nähnyt häntä. Olin kiertämässä kylärinksaa, kun Mikko käveli vastaan. Hän oli ollut aiemmin mahdottoman söpö, mutta nyt vastaani käveli hyvin humalainen ja jotenkin pöhöttyneen, pitkään ja hartaasti juhlineen näköinen verestäväsilmäinen Mikko. Suupielessä oli merkkejä syödystä grilliruuasta. Hän lyöttäytyi seuraani ja alkoi ehdotella, josko lähtisin hänen mukaansa.
Kun minulla vihdoin, kaikkien vuosien jälkeen, oli tilaisuus ”saada” aiemmin tavoittamaton ihastukseni, huomasin, että ihastusta ei enää ollutkaan, koska sitä söpöä poikaa ei enää ollut. En kuitenkaan suoraan sanonut, että ei kiinnosta. Sanoin, että tapaan kohta poikaystäväni. Hän kävelikin jo pian meitä vastaan, ja sanoin: ”Siinä se nyt tuleekin.”
”Siinähän se tulee”, Mikko kertasi ja jatkoi matkaansa.
En muista, olemmeko sen jälkeen nähneet.
Tuossa vaiheessa nuorta elämääni olin ehtinyt jo ihastua kahteen muuhunkin Mikkoon, molempiin yläasteen aikana. Ja myös he molemmat olivat vielä yläasteaikana kaukaa – ja kollektiivisesti – ihailtavia.
Hekin olivat pahoja poikia, mikä oli jossain määrin kiehtovaa, mutta toisaalta tietysti toivoin, että he huomaisivat minut ja antaisivat minun kunnollistaa heidät. Jo varhain ihmiseen iskostuu luulo kykeneväisyydestä muuttaa toisia.
Toinen näistä yläaste-Mikoista oli minua kaksi vuotta vanhempi hänkin. Hän oli siihenastisista ihastuksista suurin. Ihastus alkoi seitsemännellä luokalla, ja seitsemännellä luokalla olin vielä silloinkin, kun hän sammui lumihankeen. Murheeni määrä oli valtava. Koulussa vietettiin seuraavalla viikolla hiljainen hetki Mikon muistoksi. Meillä oli silloin kotitaloustunti. Seisoin hiljaa essu päällä pöydän vieressä ja itkin.
Toinen Mikko oli minua vuotta vanhempi.
80-luvulla lankapuhelimien aikaan nuorisolla oli harrastuksenaan soitella pila- ja ihastuspuheluita. Tälle Mikollekin joskus soitimme tyttöporukalla. Kun Mikon äiti vastasi, pyysimme Mikkoa puhelimeen. Ja kun hän oli luurin toisessa päässä, laitoimme kasetilta soimaan J. Karjalaisen biisistä Menen sekaisin sinusta -kohdan. Tosin se ei mennyt ihan suunnitellusti, radiosta äänitetty biisi loppui kesken, koska kasetti loppui.
Kerran lukioaikana kävelin kaupungilta yöllä kotiin ja olin jo melkein kotona. Risteyksen linja-autopysäkillä istui joku, joka huusi moi ja pyysi käymään. Se oli Mikko. Kävelin hänen luokseen ja kuulin, että hän oli saanut kaveriltaan kyydin siihen. Oli tullut varta vasten odottamaan minua, kun oli nähnyt minun lähtevän kävelemään kotiin päin.
Oli hämmentävää, kun nämä lapsuuden ja ensimmäisten teinivuosien ajan ihastukset alkoivat ihastua takaisin.
Siitä alkoi meidän yhteinen aikamme, joka ei ollut mikään seurustelusuhde vaan satunnaista heilastelua. Kerran hän soitti minulle, ja kun olimme jo pitkään puhuneet ja hän oli pyytänyt minua tulemaan naapurikaupunginosan diskolle, minun piti kysyä, kuka soittaja on. Mikko ei ollut esittäytynyt, ja minä en ollut tunnistanut häntä äänestä. En silloin kuitenkaan lähtenyt häntä tapamaan.
Mutta kaupungilta Mikko poimi minut aina välillä mukaansa.
Silloin ei ollut Facebookia, mutta Facebook-termeillä ilmaistuna hänen tilanteensa oli tuohon aikaan ”vaikea selittää”, eikä hän minulle sitä koskaan selittänytkään. Minä luulin, että hänen seurustelunsa oli päättynyt, mutta tyttöystävä oli eri mieltä. Ja kun häin sai tietää, että olemme liikuskelleet yhdessä, hän ei ollut erityisen ilahtunut.
Taisi olla minun 18-vuotispäiväni ja ensimmäinen kertani eräässä paikallisessa kellariravintolassa, kun osuin vessaan samaan aikaan tämän tyttöystävän kanssa.
Hän alkoi syytellä minua poikaystävänsä kanssa ”nuohoamisesta”.
Yritin puolustautua muun muassa kertomalla, että en tiennyt heidän seurustelustaan.
”Olihan sillä sormus sormessa!”
Minulla ei ollut mitään muistikuvaa sormuksesta. Voi olla, että sormus ei ollut sormessa, kun hän oli minun kanssasi, mutta voi olla niinkin, etten vain ollut kiinnittänyt sormukseen tai sen sijaitsemiseen vasemman käden nimettömässä huomiota. En osannut tarkkailla sellaisia asioita.
Nainen läpsäisi minua kämmenellä poskelle, kuin elokuvien kissatappeluissa konsanaan.
Läpsäisin takaisin.
Sitten oli taas hänen vuoronsa läpsäistä. Siihen litsariin en enää vastannut, eihän touhusta olisi tullut muuten loppua ollenkaan.
”Mitä sä haluat? Hakata mut vai? Hakkaa sitten!” kyselin ja kehotin.
Hän sanoi, ettei hakkaa nyt, mutta kannattaa olla varuillaan. Mitä tahansa saattaisi tapahtua myöhemmin.
”Odotat ja pelkäät”, hän langetti kirousta päälleni.
”No en mä kyllä pelkää”, valehtelin.
Näillä elämäni kolmella ensimmäisellä Mikko-ihastuksella elämä ei ole ollut silkkaa voittokulkua. Yksi kuoli yhdeksäsluokkalaisena, kaksi muuta ovat olleet myöhemmin vankilassa ja toinen heistä muunkinlaisissa laitoksissa. En tarkkaan tiedä, miten heillä menee nyt.
Tuoreimman Mikko-tuttavuuteni tapasin kuukausi sitten. Hän tai muut näitä ensimmäisiä Mikkoja seuranneet Mikot eivät kuitenkaan mahdu enää tähän tarinaan.