Naisilla on asiaa

Käyn melkein joka viikko stadionin punttisalilla, missä kävijöiden keski-ikä huitelee reilusti viidenkymmenen yläpuolella. Eikä se ole huono asia. Minä viihdyn huomattavasti paremmin siellä kuin nuorten rusketettujen, meikattujen ja muutoinkin mallinuken näköisten tyttöjen suosimilla kuntosaleilla.

   Meininki on rentoa, mitä nyt yksi tädeistä saattaa huomauttaa, jos kolauttaa laitteen punnukset liian kovaäänisesti yhteen. Ja musiikki on huonoa. Punttisalilla on yleensä radio päällä, ja jos sieltä ehtiikin hetken aikaa soida hyvä biisi, joku naisista kyllä kiirehtii veivaamaan toisen kanavan päälle ennen kappaleen puoltaväliä.

   Mankan vieressä on myös muutama c-kasetti. Ties kuka ne on siihen joskus toimittanut ja jättänyt keräämään pölyä. Valinnanvaraa olisi itse äänitetyistä ”Rockabilly & Rock'n roll” ja Yölintu-kaseteista kaupasta ostettuun Kikkaan.

   Varttuneiden naisten jutut ovat välillä ihan hauskoja, jos ne osaa niin ottaa. Tosinaan kuitenkin tätien tuottama teksti on sen verran paksua, ettei osaa. Tavallisesti kun aina jotakin tai jotakuta paheksutaan: milloin maahanmuuttajia, milloin tatuointeja, milloin Seija Paasosen liian vaaleata tukkaa.

   Viime kerralla en keskittynyt tarpeeksi naisten puheisiin heti alussa ja menetin tiedon, kenen ulkonäköä tällä erää ruodittiin. Yksi naisista sanoi tämän puheena olevan ihmisen näyttävän ihan psykopaatilta. Toinen nainen oli yllättäen sitä mieltä, että tyyppi näyttää ihan normaalilta.

   ”Sen silmissä on sellanen hullun katse”, perusteli ensimmäinen.

   ”Mutta ei sitä kyllä ihmisen ulkonäöstä voi päätellä, millanen ihminen oikeesti on, esitti toinen valistuneen näkemyksensä.

   ”Lehdessä oli eilen sen yhden elinkautisvangin kuva. Se oli ihan kiltin näkönen. Ei olis uskonu, että se on murhannu jonkun”, hän jatkoi.

   ”Niin oli. Ihan kiltin näkönen”, komppasi kolmas.

Kehutuksi tuleminen on aina vähän noloa, mutta erityisen nolostuttavaa se on, jos kehutaan syyttä suotta, ilman että on moista ylistystä ansainnut.

   Viimeksi tein punttisalin tangolla muutaman negatiivisen leuanvedon eli hyppäsin ylös ja laskeuduin kädet hitaasti suoristamalla alas. Kaksi naisista alkoi ihastella äänekkäästi mahtavia käsivoimiani – jollaisia minulla ei siis ole.

   Pukuhuoneessa tapaa joskus punttisalin naisia, niitä jotka yleistä pukuhuonetta käyttävät (pari naisista hakee vahtimestarilta avaimen yksityiseen tilaan: ”Ei me mitään yleistä pukuhuonetta aleta käyttään.”) Mutta pukuhuoneessa käy joskus myös koululaisia sekä naisia, jotka ovat menossa johonkin senioritanhuun tai mummojumppaan. Joskus nämä tilan kanssakäyttäjät yllättävät sanomalla jotakin muutakin kuin odotuksenmukaisen hein.

   Vähän aikaa sitten joku tuntematon viisissä- kuusissäkymmenissä oleva nainen makasi huoneen keskellä olevilla penkeillä kuin kuollut, kun tulin ovesta.

   Hetken päästä nainen osoittautui elossa olevaksi, kun hän alkoi liikutella raajojaan. Täti nousi istumaan ja samalla pyysi minua painamaan hänen kättään selkänsä taakse. Tein parhaani mukaan työtä käskettyä, vaikka tuntemattomien koskettelu ja vääntely venytysasentoihin ei ole minulle ihan kaikkein luontevinta puuhaa. Harvalle kai onkaan.

   Pian tämän tapauksen jälkeen tapasin pukuhuoneessa naisen, joka puki tai riisui omissa oloissaan, ihan niin kuin minäkin. Kumpikaan meistä ei puhunut mitään. Mutta kun olin saanut ulkovaatteet päälleni ja pakkailin kassia, nainen särki hiljaisuuden.

   ”Siunausta!”, hän kailotti.

   Ähkäisin vaivautuneesti ja kiitin. Ja poistuin paikalta mahdollisimman nopeasti.