Autossa

Ennen kouluikääni ja peruskouluaikanani meidän perheellä ehti olla kaksi autoa: uutena ostettu Lada ja käytetty BMW.
Kerrostalomme pihassa ei seissyt kovinkaan monta autoa, eikä siellä tietenkään ollut mitään merkittyjä saati lämmitystolpallisia autopaikkoja. Meidän Lada oli parkissa kahden puun välissä, ja jos joskus autoreissusta palatessamme joku toinen oli ajanut autonsa tähän, isä saattoi kirota ääneen.

Lada-aikaan vain isällä oli ajokortti. Kun isä Bemari-aikaan ensimmäisen kerran menetti korttinsa, äiti meni autokouluun, vaikka oli aiemmin ajatellut yli kolmekymppisenä olevansa liian vanha moiseen.

Lada oli puiden välissä aina lukitsematta, ja minä menin joskus kavereiden kanssa sinne leikkimään, vaikka isä oli kieltänyt. Kun taas kerran olin ratin takana leikkimässä autoajelua ja olin väännellyt ohjauspyörän rattilukkoon, isä tempaisi ensin auton oven auki ja sitten minut ovesta ulos. Sain tukkapöllyä.

Lada-aikaan nukuin usein automatkoilla takapenkillä – missä tietenkään ei ollut turvavöitä, turvaistuimista puhumattakaan. Kerran, kun olimme mummulassa enkä millään ottanut nukahtaakseni, minua lähdettiin ajeluttamaan autolla, että nukahtaisin. Nukahdinkin.

Joskus autossa tuli voitua myös pahoin ja matkalla mummulaan piti pysähtyä oksentamaan tien penkalle.

Kuusivuotiaana valehtelin tarhakaverille, että meidän Ladassa on jääkaappi.
Hän tuli kysymään joskus myöhemmin, kun olimme jo koulussa, vieläkö meillä on sama auto kuin ennen. Valehtelin taas, koska olin jo oppinut, että Ladat ovat vähän noloja: sanoin, ettei ole.

”Niin sitäkö, missä oli jääkaappi?”

”Jaa niin se. On meillä vielä se.”

Kun olimme meidän pihassa, entinen tarhakaveri halusi tietysti nähdä jääkaapin. Osoittelin ikkunasta etupenkkien väliin, että siellähän se, ja kaveri totesi, että joo.

Bemariaikaan, sitten kun äidilläkin oli ajokortti, alkoi tulla sellaisiakin mummulareissuja, että äiti ajoi ja isä joi.

Humalaiset ihmiset autossa eivät tavallisesti kohenna selvien ihmisten matkustusmukavuutta, ja myös huutava lapsi tai riitely seurustelukumppanin kanssa voivat tehdä autossa olemisesta yhtä helvettiä. Mutta yleensä, kun ajattelen automatkailua, ajattelen sitä lämpimästi.

Hyvän tyypin tai useiden hyvien tyyppien kanssa matkustaminen autossa on ihan parasta. Silloin ei vain perille pääsy ole olennaista vaan koko matkalla oleminen on tärkeää ja antoisaa.

Yksi syy, miksi pidän autossa olemisesta, on keskustelun helppous. Ihmiset ovat ilman erityistä paikkojen miettimistä lähellä toisiaan ja rauhassa omilla sijoillaan. Autossa on luontevaa katsoa eteenpäin ja vain välillä vilkaista keskustelukumppaniaan. Minunkin olemiseni vaikuttaa ihan normaalilta. Minä kun muuallakin ihmisille jutellessani katson enimmän aikaa ihmisistä ohi, ja joistakin ihmisistä näkee, että se häiritsee heitä. Mutta minä vain en osaa sitä luontevaa katsekontaktijuttua.

Olen kirjoittanut ainakin yhden tarinan automatkasta, mutta monta muuta voisi vielä kirjoittaa. Muistissa tarinoita on paljon. Autot ja automatkailumuistot ovat tärkeä siivu elämääni. 

Monien ihmisten monenlaisia autoja olen ajanut monenlaisissa kokoonpanoissa ja moniin eri paikkoihin. Olen mukava taikuri kyydissäni ajanut harhaan ja etsinyt krapulahikeä valuen peruutusvaihdetta vuokra-autosta Sodankylän Elokuvajuhlilla, tehnyt täpärän ohituksen Chevrolet Vanilla matkalla Kotkan Meripäiville, menettänyt hyvin pelottavalla tavalla yhden BMW:n hallinnan matkalla Kuhmosta etelään, kironnut oman Datsunini hyytymistä Lahden liikennevaloihin ja paljon muuta. 

Yksi parhaista automatkamuistoista on reissu Lappiin silloin lähes tuntemattoman miespuolisen ihmisen kanssa. Kävimme matkalla tapaamassa silloista aviomiestäni, joka oli Lapissa kesätöissä. Siellä aviomies nousi kolmantena päivänä helikopteriin ja lensi pois avioliitostamme. Mersu-mies ja minä jatkoimme matkaamme Norjaan. En tiennyt tulevasta, mutta kun auto oli parkissa ja me istuimme pohjoisnorjalaisen saaren helteisessä heinikossa kalliota vasten Jäämeren tuulen puhaltaessa turhuudet pois, tiesin, että tähän on tultu ja juuri nyt tässä on hyvä.