Kahviloissa

Samalla kadunpätkällä on kolme paikkaa, josta saa kahvia. Niissä kaikissa käyn silloin tällöin. Yksi paikoista on pikaruokaketjun ravintola, joka mainostaa ikkunassaan caffè lattea kahdella eurolla. Käyn hörppäämässä latteni siellä, jos minulla ei ole liiemmin aikaa nauttia miljööstä, mutta tekee kuitenkin mieli toviksi johonkin istahtaa.

Kun menen ensimmäistä kertaa pikaruokapaikan halpaan latteen, menen myös lattehalpaan: huulteni koskettaessa maitovaahtoa, joka ei ole kuumaa, unohdan, että kahvi vaahdon alla polttaa. Kun reilu annos kahvia valuu vaahdon ohi suuhuni, poltan kieleni.

Tiskin takana on kaksi nuorta työntekijää, tomera nätti tyttö, joka pyysi odottamaan latteni tekeytymistä vähän sivummalla ja kaunis poika, jolla on päässään pikaruokaketjun lippalakki. Jonoa on koko ajan.

Vieressäni istuva poika selaa älypuhelintaan ja ryttää hampurilaispaperin.

Asiakkaat ovat pääosin nuoria tai köyhiä tai romaneja. Asiakkaiden vaatetus ei ole erityisen chic. Siinäkin mielessä sovin sekaan hyvin. Tyylikkäämmät tyypit menevät esimerkiksi naapurikahvilaan. Minäkin pidän kahvilasta seinän takana, se on tällä hetkellä lempipaikkojani tässä kaupungissa. Samalla kadulla vähän kauempana oleva kahvila on vanha suosikkini, mutta nykyään siellä tulee käytyä aika harvoin.

Jostain näkymättömistä kuuluu vähän väliä kovaäänistä naurunrätkätystä. Ehkä naurajat ovat romaninaiset ulko-oven lähellä, en tiedä.

Laktoositon latteni on reilun kaupan tuote ja tehty vasta jauhetuista pavuista. Tämän informaation saan pahvisesta kahvimukista.

Poika vierestäni on lähtenyt. Nyt tälle korkealle tuolille kiipeää pieni tyttö, jolla on mukanaan viulukotelo. Lapsen äiti jonottaa tiskille ja puhuu tytölle viroa.

Katson kelloa, pitää lähteä. Pyyhin kädellä suun ympärystää, mahdolliset maitovaahdot pois. Yritän työntää ovea auki. Ei aukea. Ovea pitää vetää.

Kun minulla on enemmän aikaa, menen siihen vanhaan suosikkipaikkaani, jossa en nykyään tule käyneeksi usein. Ostan karjalanpiirakan, kakkupalan ja teetä. Naapuripöydässä istuu kaksi kumaraksi kutistunutta vanhaa naista, joiden ääni särkyy puhuessa. He juttelevat keskenään ja tarjoilijamiehen kanssa.

Toinen mummo kysyy toiselta, onko hänellä nyppyjä. Toinen kuulee, että ryppyjä.

”Eiku nyppyjä.”

”On mulla sellasia...” nainen alkaa kertoilla hapertuneella äänellä ihomuutoksistaan.

Toinen nainen tarjoaa teititellen minulle iltapäivälehteä.

Avaan jälleen pikaruokapaikan oven.

Takanani olevassa pöydässä istuu yksinäinen nuori mies, joka röyhtäisee erittäin remakasti. Vieressäni istuu nuoria italialaisia naisia, ja minä suomalaiskansalliseen tapaan mietin, mitä hekin meistä suomalaisista ajattelevat. Minua vastapäätä, joskin välimatkan päässä, istuu varhaiskeski-ikäinen mies. Tunnelma tai asetelma on minusta jotenkin kaurismäkeläinen.

Poltan taas kieleni kahden euron lattessa, vaikka mukamas annoin kahvin jäähtyä.

Italialaisnaiset juttelevat vuolaasti ja lähtevät.

Haen tiskiltä pikku paperipötköllisen sokeria. Kassatyttö selittää kyömynenäiselle keski-ikäiselle maahanmuuttajamiehelle, ettei valitettavasti voi myydä tälle.

”Sinulla on kuulemma porttikielto tänne.”

”Kuka päätti? Johtajako päätti?” mies latelee kysymyksiä.

Palaan paikalleni. Jonkin ajan päästä mies tiskillä sanoo okei ja poistuu.

Mietin, mahtaako hän kohta palata joukkotuhoaseen kanssa.

Roskaruokaa ja roskasakkia.

”Mitä Maria? Haloo? Haloo? Mitä sä teet? Haloo? Haloo?”

Naapuripöytään on italialaistyttöjen tilalle istahtanut romaninainen, joka huutelee puhelimeensa jollekulle, joka ei vaikuta kovin vastaanottavaiselta.

Miten maitovaahdon saa mukin pohjalta ilman lusikkaa? Ei mitenkään, huomaan. Yritän ohuella puutikulla, josta sojottaa tikku. Tikku tikussa. Pelkään, että saan tikun kieleeni, eikä mokomalla riu'ulla muutenkaan saa vaahtoa kaavittua.

Isä ja pieni lapsi ovat lähdössä.

”Älä mene ulos, laita lakki päähän”, isä sanoo.

Minäkin lähden – ja yritän taas työntää vedettävää ovea.

Seuraavaksi menen siihen naapuriin, nykyiseen suosikkipaikkaani.

Ostan valkoista teetä ja toscaviinerin. Tunnelma ja asiakaskunta on kovin eri kuin seinän takana. Naisilla on suora ryhti ja huolella laaditut kampaukset. Heidän värjätyissä hiuksissaan ei ole tyvikasvua, hiusvärit eivät ole haalistuneet.

Sain teeni oheen pienen hunajakennon muotoisen muovipakkauksen, jonka kannesta nuolaisin hunajat. Hienot naiset eivät tekisi niin, mutta minulla onkin haalistunut hiusväri ja tyvikasvua.

Toscaviineri on todella hyvää, mutta se saa hampaani vihlomaan. Ihana viineri, ikävät hampaat.

Istun jykevän puupöydän päässä kuin kuningas. Tai kuningatar kenties. Pöydän yllä on suuri kattokruunu, kaunis esine.

Kahvilan asiakaskunta on enimmäkseen varttuneita rouvia. Yhdessä pöydässä kuitenkin istuu läppärin ääressä nuori mies kuulokkeet korvillaan, ja valtavan pöytäni toiseen päähän tulee nuoria meikattuja naisia. He puhuvat englantia.

Jonkin kadulle parkkeeratun auton varashälytin alkaa ujeltaa kolmatta kertaa. Meteli peittää kahvilan rauhallisen taustamusiikin. Ihmisten puheensorinakin kilpailee musiikin kanssa ja enimmäkseen voittaa.

Englantia puhuvien naisten seuraan liittyy kolmas laitettu nainen. Hänellä on mukanaan syöttötuolivauva. Vemppuvaraajainen pallopääpystytukka tarttuu haparoivin käsin kaikkeen, mihin ylettyy ja ilmehtii pöljästi. Ihana vauva.

Varashälytin huutaa neljännen kerran. Tulee mieleen Aisopoksen satu pojasta, joka huusi, että susi tulee, vaikka ei tullut.

Kahvilassa on kaunista ja rauhallista, visuaalisesti. Audiopuoli on kirjavampi.

Selailen Hesaria ja ihastelen untuvahiuksista kaunispäistä vauvaa. Varashälytin aloittaa vanhan virtensä viidennen kerran.

Alan tehdä lähtöä.