Ahdistuksen anatomiaa

Alan olla ihan ookoo eli vain perushermostunut. Mutta viime aikoina olen ollut kaikkea muuta.

Kun alan stressata, paineen tunne voi kasvaa järjettömiin mittoihin.

Miksi stressaan? Miksi näen etukäteen kaikki mahdolliset kauhukuvat sen sijaan että miettisin positiivisia juttuja? Kai se johtuu gee- gee- gee- geeneistä. Ja ympäristötekijöistä.

Annika Idström sanoi jossain haastattelussa, että joskus toivoisi voivansa olla lastu lainehilla, mutta ei vain osaa. Sama.

Kaltaiseni neurootikkostressaaja osaa paitsi ahdistua kaikesta myös syyllistää itseään ahdistumisestaan. Pitäisihän sitä nyt aikuisen ihmisen kestää. Muutkin ihmiset ovat olleet vastaavissa tilanteissa ja silti vain mennä porskuttaneet eteenpäin. Miten minä olen niin heikko, että meinaan sortua ja seota. Ajattelen, että ei tästä hengissä selviä, että itsensä sisällä oleminen on yhtä perkelettä.

Mahassa, keuhkoissa, sydämessä, kaikkialla juilii fyysinen epämukavuus, koko oleminen on yhtä valtaisaa epämukavuutta. Päässä linkoavat moninaiset ahdistavat ajatukset, rintani päällä istuu norsu. Koko ajan on käsittämättömän huono olla, kokovartalopaskaolo. Olen hermostunut ja keskittymiskyvytön. Sydän pitää epätahtista värinää ja hengittäminen käy työstä: kovasti pitää yrittää, että saa pidettyä sisään-ulosvirtausta yllä. Nukkuminenkaan ei ota sujuakseen.

Mielessä jyskää, että en jaksa tätä tuskaista olemista enää yhtään, mutta samalla tiedän, ettei vaihtoehtoja ole. Tässä olen enkä muuta voi. Stressi ei ole takki, jonka voi riisua eteisessä. Siinä ei ole virtakytkintä, josta sen voi napsauttaa pois päältä. Se ei ohjattavissa järjellä. Se ei ole ohjattavissa millään. Se on hallitsematon miljoonapäinen hirviö.

Ulkona liikkuessani kadehdin jokaista vastaantulijaa, koska oletan, että heidän elämänsä on helppoa, onnellista ja mukavaa. Minua vain itkettää ja tahtoisin hypätä kohtaamani koiranulkoiluttajapojan kaulaan turvaa hakemaan.

Olen yrittänyt monesti päättää, että nyt loppuu stressaus, että hengittelen rauhassa ja otan rennosti. Ja olen yrittänyt lähes kaikkia ajateltavissa olevia rauhoittumiskeinoja metsässä vaeltelusta valeriaanaan, joogasta juoksemiseen, puhumisesta punttisaliin ja runkkauksesta rukoukseen, mutta nopeavaikutteista ihmelääkettä ei kai vain ole.