Jaksaajaksaa

Lapsi herättää yöllä ja nukunta jää turhan vähiin. Ajattelen kuitenkin pitkästä aikaa lähteä hölkkälenkille. Ensin tuntuu, että mukavaahan tämä taas on, mutta vajaan parin kilometrin jälkeen en enää jaksa eikä huvita. Muutan hölkän kävelyksi ja koukkaan metsään. Kävelen rantapolkua ja menen isolle kivelle istumaan. Kivellä on muutama tumppi ja tulitikku. Katselen vettä ja mietin, että pitäisi vielä ehtiä soutamaan tänä syksynä.

Sitten jatkan kävelyä metsässä. Metsä on vain kapeahko kaistale kevyen liikenteen väylän ja järven välissä, mutta se on silti paikoin sankka ja luonnontilainen. Pari myrskyssä kaatunutta puuta kenottaa muihin puihin nojaten ja muutama makaa maata vasten.

Yhdestä puusta kuuluu tsik tsik ja lentää käpy maahan. Tuntuu, että vastaan voisi koska tahansa kävellä hirvi, karhu tai murhamies, mutta tiedän kaikki vaihtoehdot hyvin epätodennäköisiksi. Palaan kävelytielle ja yritän aloittaa uudestaan hölkkäämistä. Mutta en jaksa. Lopetan alkuunsa ja kävelen.

Seuraavan yönkin nukun huonosti. On olevinaan kaikenlaista murhetta ja miettimistä. Menen ennen yhdeksää sänkyyn, kun tuntuu, että olen sekä henkisesti että fyysisesti murusina, mutta ei uni silti ota tullakseen. Eikä varsinkaan tule jäädäkseen. Se tekee pikaisia vierailuja ja tarjoaa itseään levottomana, hauraana.

Purukalustoni on itsetuhoinen. Kun herään torkuskelun lomassa, tajuan purevani hampaita vimmatusti yhteen ja huomaan, että leukaperiin sattuu. En saa suuta kokonaan auki. Yritän rentouttaa kasvojani, mutta jännittyneisyys jättää Palaan pian -lapun tyynylle.

Seuraavana päivänä hampaita vihloo ja särkee.