Putkihommia

Lasken hanasta vettä keittiön altaaseen kunnes vesi on kylmää, sitten vien kattilan hanan alle. Altaaseen valunut vesi jää sinne. Viemäri on vetänyt aika huonosti jo jonkin aikaa, ja nyt se on näemmä lakannut miltei kokonaan vetämästä.

Teen ja puuron jälkeen ryhdyn taas reippaaksi. Ruuvailen keittiön roskakaapin takaiset vänkyrät muoviputket auki ruuvattavista kohdistaan. Likavettä holahtaa vähän roskakaappiin, kun putkiston pätkä irtoaa. Kun vääntelen yhä paikoillaan olevaa osaa putkistosta, sekin irtoaa. Kuskaan kaikki putket kylpyhuoneeseen ja suihkutan putkiin vettä. Niistä luiskahtelee ulos limalaattoja kuin mustia niljaisia simpukoita. Kaavin haisevia niljakkeita roskapussiin siinä määrin, kuin saan niitä noukittua, lopun möhnän suihkutan viemäristä alas. Kylpyhuoneen viemäri onneksi vetää.

Sitten vääntelen putket entisille paikoilleen allaskaappiin ja ruuvailen osat kiinni. Putsaan ja kuivaan allaskaapin. Olen tyytyväinen itseeni – siihen asti, kunnes alan koejuoksuttaa vettä. Viemäri ei vedä sitäkään vähää, mitä ennen operaatiotani.

Muistelen kuulleeni joskus putkien puhdistusniksin, jossa viemäriin laitettiin merisuolaa ja kuumaa vettä. Merisuola kaapissa on erään eksän jäämistöä. Irrotan lasipurkkiin jämähtäneen suolan lusikan avulla ja kaadan kumpaankin altaaseen pienen keon putken suulle. Lorautan kuumaa vettä päälle.

Noin tunnin päästä laitan kuuman veden juoksemaan ja toiveikkaana odotan, että putket alkavat vetää. Mutta ei. Kiroilen ja menen tietokoneelle. Raportoin putkiongelmistani Facebookissa.

Ollapa mies talossa. Mies, jonka olkaa vasten voisi itkeä, että minä en jaksa, auta. Mies sitten sankarillisesti astelisi keittiöön ja taikoisi putkiongelmani olemattomaksi käden käänteessä.

Yritän muistuttaa itseäni, että eivät miehet ole vain pelastavia sankareita. Haksahdan turhan helposti romantisoimaan mielikuvaa parisuhteesta, kun edellisestä suhteesta on kulunut jo sen verran aikaa. Lipsahdan vähän väliä miettimään parisuhdetta, jollainen minullakin voisi olla. Alan toistaa mielessäni Nää tykkäis toisistaan ja kaikki olis tosi hyvin -leikkiä. Käsikirjoitan pääni sisällä kokonaisen onnellisen rakkausnäytelmän, jossa onnellisuus kestää elämän loppuun asti, enkä malttaisi odottaa naispääosaan pääsemistäni. Muistutan itseäni miesten kankeanlaisesta taipumisesta heille laadittuun rooliin, vääristä vuorosanoista, riidoista, väärinymmärryksestä, pettymyksistä. Kuka se sanoikaan, että mitä enemmän tapaan miehiä, sitä enemmän pidän kissastani? Googletan. Sitaatin sanojaksi väitetään Madame de Staëlia, paitsi että lainaus menikin niin, että mitä enemmän tapaan miehiä, sitä enemmän pidän koirista. Ja Eeva-Liisa Manner runoili: Sillä toden totta / minä pidän eniten hevosista / Ne luodessaan Se / onnistui parhaiten.

Minä en erityisesti pidä mistään eläimistä, mutta muuten olen samaa mieltä kuin Madame de Staël ja Eeva-Liisa Manner. Tai helvetistäkö minä tiedän, mitä mieltä minä olen. Olen toisaalta yhtä ja toisaalta toista mieltä. Olen seurankipeä misantrooppi? Haluaisin tapailla ihmisiä enemmän, miehiäkin, mutta haluaisin, että se olisi jotenkin helpompaa ja jotenkin tyydyttävämpää. Arkuuteni ja pelokkuuteni hankaloittaa asiaa. Samoin se, että en hallitse sosiaalisen kanssakäymisen yleisiä vaatimuksia.

Iltapäivällä ryhdyn irrottamaan putkia uudelleen. Nyt putki pamahtaa irti voimalla ja sieltä lennähtää pitkin roskakaapin seiniä sekä minun vaatteitani ja kasvojani lastillinen mustaa haisevaa möhnää. Kiroilen vuolaasti ja tunteikkaasti. Revin kaikki putket irti ja irrottelen osia toisistaan. Kuskaan putket taas kylpyhuoneeseen kastellen matkalla lattiat ja matot putkista tiputtelevalla vedellä. Ruiskutan putkista kylpyhuoneen lattialle lisää mustia simpukoita ja hienojakoisempaa mustaa sekä harmahtavia suolakökkäreitä. Jatkan suihkuttamista ja putkien kääntelyä niin kauan, että juuri mitään muuta kuin puhdasta vettä ei enää tule ulos.

Ryhdyn liittämään putken pätkiä toisiinsa. Ne ovat jotenkin omapäisiä vempuloita, pyörivät miten sattuu eivätkä enää suostu asettumaan. Ne eivät enää sovi niille varattuun tilaan. Äherrän kiroillen ehkä tunnin. Moneen otteeseen olen luovuttamassa mutta tajuan, että putket on saatava paikoilleen. Lopulta ne ovat lähes oikeannäköisesti, mutta isomman altaan alapuolinen putki jää sojottamaan vinoon ja joudun käyttämään vähän väkivaltaa, että saan ruuvattavat osat paikoilleen.

Olen toiveikas, kun avaan hanan, mutta ei. Viemäri yskii yhä eikä vedä. Tukokset lienevät syvemmällä kuin allaskaapin putkissa. Annan olla tältä päivältä. Josko vaikka yön aikana tapahtuisi ihme ja aamuun mennessä tukokset olisivat sulaneet.

Nousen sängystä ja menen taas keittiön tiskialtaille. Avaan hanan. Vesi katoaa altaasta nopeasti. Mahtavaa! Keittelen teet ja puurot. Mutta kun olen heittämässä teepussia biojätteisiin, huomaan, että muoviset roska-astiat lainehtivat vettä. Tiskialtaaseen kiinteäksi osaksi tarkoitettu putken alkupätkä tiivisteineen on irronnut altaan pohjasta. Se oli kai ottanut itseensä, kun olin väkisin vääntänyt putken jatko-osan siihen kiinni. Tänään tiskaisin siis kylpyhuoneessa. Näin sunnuntaina ei huoltomieskään tulisi.

Käyn kuitenkin rappukäytävässä katsomassa huoltoyhtiön yhteystiedot. Sähköpostiosoitekin mainitaan. Kirjoitan sähköpostin, jossa selostan lyhykäisesti osan toimistani niin, että vaikuttaisin mahdollisimman osaavalta ja asiantuntevalta, ja esitän toivomuksen, että joku tulisi putkia vilkaisemaan.

Viestiin ei vastata eikä kukaan soita minulle, mutta seuraavana aamuna heti yhdeksän jälkeen soi ovikello. Onneksi olen jo pukeissa. Nuori ja kaunis mies sanoo nimensä ja kertoo olevansa huoltoyhtiöstä. Hän vaikuttaa reippaalta, avuliaalta ja iloiselta. Päästän miehen sisään. Hän kurkkaa kaappiin ja sanoo vaihtavansa putket kokonaan.

Putkien vaihtamisen jälkeenkään vedet eivät katoa lavuaarista.

”Voi olla, että tässä joutuu vähän rassaamaan”, mies sanoo.

Minä ajattelen, että rassaa kaikin mokomin, sinä suloinen olento, mutta en sano niin.

”Joo”, sanon sen sijaan.

Mies yrittää kuitenkin ensin viemärirakeita, jotka hetken päästä huuhtoo kuumalla vedellä alas. Putket köhivät vähän, mutta alkavat vetää. Kiittelen.

”Se saattaa kyllä mennä uudestaan vielä tukkoon. Pyydä vaan sitten heti uudestaan käymään, jos alkaa näyttää siltä.”

Ajattelen, että oikein mielelläni pyytäisin sinut toistekin. Jos vaikka päiväkahvit keittelisin joku kerta. En kuitenkaan sano niin.

”Joo”, sanon sen sijaan.

”Vetääkö muut viemärit?” tämä palvelualtis nuorukainen kysyy vielä.

Ajattelen, että minä saattaisin sinulle kyllä jonkinlaista putkenrassauhommaa tässä vielä keksiä, jos sinulla ei ole isompaa kiirettä minnekään, mutta en sano niin.

”Joo”, sanon sen sijaan.

Mies lähtee ja minä jään miettimään, että pitäisiköhän kirjoittaa pornotarina lehteen tarjottavaksi, minulla kun olisi jo ideantynkää.