Klinikalla

Täytän kyselylomaketta pöydän päällä, jossa on kaarimaljallinen kondomeja. Sujautan kassiini kaksi litteää neliönmuotoista pakettia.

Lomakkeessa kysytään ikääni. Onneksi ei seksikumppanin ikää. Kumppanista halutaan tietää vain, oliko hän satunnainen vai vakituinen, oliko hän suomalainen ja tiedänkö hänellä olleen tauteja.

Miksi minulla ei voi olla normaalia parisuhdetta? Miksi eksä löysi niin pian eromme jälkeen uuden naisen ja miksi minä en löydä ketään?

Olitko tartuntahetkellä alkoholin vaikutuksen alainen? Totta hemmetissä olin. Mutta tartuntahetkellä? Eihän ole varmaa, että mitään on tarttunut. Tässä vain varmistellaan, suljetaan pois epätodennäköisetkin vaihtoehdot. Ehkä minun ei olisi edes pitänyt tulla tänne. Melkein jo päätinkin olla tulematta.

Seksikumppaneiden lukumäärä viimeisten 12 kk:n aikana: ei yhtään, 1, 2–4, 5–9, 10 tai useampia? Laskeskelen. Joudun huomaamaan, että olen käyttäytynyt vähän holtittomasti. Mietin, olisiko pitänyt käydä hakemassa jälkiehkäisytabletti apteekista. Päätän olla olematta raskaana. Hyvin pieni todennäköisyys.

Kondomin käytöstä kysytään myös. Minun on tietysti vastattava, että sitä ei käytetty, koska sitä ei käytetty koko aikaa. Matkalla meille Niko Kakskytkaks sanoi tietävänsä, että haluan vain seksiä ja varmisti, että onhan minulla kumeja. Miksi hän sitten halusi kesken kaiken luopua kondomin käytöstä. Miksi minä suostuin? Siksi, että pannessa tavataan aika harvoin ajatella järkevästi. Siksi, halutaan tavoitella maksimaalista nautintoa ja minimaalista epämukavuutta; siksi, että ihminen kieltäytyy ajattelemasta (edes potentiaalisen) nautinnon hetkellä sen hintaa. Huokaan ja kilautan lyijykynän takaisin pöydällä olevaan lasipurkkiin.

Odotushuoneessa on paljon nuoria naisia, tyttöjä. Onkohan heistä kukaan yli kahdenkymmenen tai edes täysikäinen. Tuskin. Nyt on naisten vuoro istua näillä lauteilla. Miehet saavat tulla tänään kolmelta.

Kaksi tyttöä etuvasemmallani juttelee rentoutuneen oloisesti keskenään, he kikattelevatkin, osoittelevat välillä jotakin lehdessä, jota selailevat yhdessä. Edessäni lihava tyttö ja laiha tyttö ovat vähän vakavampia, mutta juttelevat myös, ovat kaverukset. Heistäkin toinen on varmaankin tullut toiselle tueksi. Teinit liikkuvat harvoin yksin.

Oikealla puolellani istuu yksinäinen tyttö, poikkeuksena säännöstä, lukee naistenlehteä ja syö purukumia. Tyttö vaikuttaa rennolta, hän ei jäystä purkkaansa hermostuneen nopeasti vaan kaikessa rauhassa.

Ihmiset ovat täällä kuin missä tahansa. Kuin odottaisivat linja-autoa. Eikö kukaan muu ajattele, että tässä on jotakin noloa, väärää, outoa. Haluaisin kysyä näiltä huolellisesti meikatuilta tytöiltä, käyvätkö he usein täällä. Luulen, että olen ainoa ensikertalainen, vaikka olen kaksikymmentä vuotta muita täällä istuvia vanhempi. Harkitsen katoamista paikalta, eihän minulla varmaankaan mitään ole. Mutta olen jo ilmoittautunut, koneelle on tehty merkintä minusta.

Mietin lukioikäistä itseäni. Tajuan, että olin monin tavoin niin kuin nämä tytöt, ajan hengen ja vaatimusten mukaisesti pukeutunut, silmissä paljon meikkiä. Olisinhan minäkin saattanut saada sukupuolitaudin silloin, niinä muutamana kertana. Siihen aikaan minä en vielä hinkunut seksiä, minut oli kotona hyvin säikytelty. Pelkäsin, mutta lopulta annoin periksi. Olihan neitsyydestä sentään hyvä päästä eroon.

Takimmaisen vastaanottohuoneen ovi avautuu, musta nainen tulee käytävään näyteputkilon kanssa, katoaa saman tien vastapäiseen vessaan. Suomalaismiehet varmasti mielellään naiskentelevat vaihtelun vuoksi ja kokeilunhalusta afrikkalaisnaisten kanssa.

Toisesta huoneesta tulee pitkähiuksinen, tiukka- ja niukkafarkkuinen tyttö, putkilo kädessään hänkin. Toinen odotushuoneen tyttöpareista nousee ylös, se rennompi. He olivatkin kahdestaan odottaneet kolmatta. Minulla on yksinäinen olo. Huomaan kadehtivani näiden toisilleen hymyilevien tyttöjen ystävyyttä.

Odotushuoneen nurkassa katonrajassa on televisio. Sieltä tulee ohjelma valaista. Miesääni kertoo, että naaras ei tule yleensä raskaaksi kahdesti saman vuoden aikana, mutta se ei estä urosta yrittämästä. Vuoronumero vaihtuu, laiha tyttö nousee ylös, lihava jää odottamaan. Laihat tytöt saavat seksiä ja sukupuolitauteja.

Minun vuoronumeroni pärähtää näyttötauluun, joka ohjaa hoitohuoneeseen 1.

Hymyilen hymyilevälle naiselle ja istun. Hän ei katso minua paheksuvasti eikä syyttävästi. Nainen vilkaisee täyttämästäni paperista olennaiset kohdat.

”Mahakipua ollut?”

”Joo”, sanon, ”eilen kävin selkään säteilevien kipujen takia terveyskeskuksessa, ja kun niille ei siellä keksitty syytä, ajateltiin varmistaa tämäkin.”

”Ei ole mitään kutinoita ollut, kirvelyä virtsatessa, punoitusta, rakkuloita?”

”Ei.”

”Klamydiahan on todella tavallinen, ja se on usein täysin oireetonkin. Siksi se leviää niin helposti. Viime perjantaina...?”

”Joo, taitaa olla vähän lyhyt itämisaika?” Jään odottamaan vapauttavaa tuomiota.

”Vähän kyllä...” nainen laskee kalenterista päiviä.

”Ensi tiistaina voisit antaa näytteen. Kannattaa ilman muuta tarkistaa.”

Tuomio olikin langettava. Langenneelle. Nainen kertoo vielä eri tautien oireista, yleisyydestä, lähtömaista. Litaniat tulevat ulkomuistista, mutta vain aavistuksen kyllästyneellä äänensävyllä, vain vähän liian konemaisesti. Minua meinaa hermostuneisuuttani alkaa naurattaa. Noloa. Yritän pitää asiallisen ilmeen. Yritän olla olematta hermostunut. Kaksi aikuistahan tässä juttelee asiallisista asioista.

”Oletko koskaan käynyt HIV-testissä?”

”En.”

”Kolmen kuukauden päästä voisit käydä tarkistuttamassa senkin, varmuuden vuoksi.”

Saan käteeni pyöreäpohjaisen, keltakorkkisen muoviputkilon. Kyljessä on tarra, jossa lukee syntymäaikani, nimeni ja lyhenteet klam + gc.

”Voit viedä maanantaina lähimpään laboratorioon. Kaksi tuntia virtsaamatta, ei pesua, alkuvirtsaa.”