Valehtelu on ahterista

Haluan uskoa siihen, mitä ihmiset minulle sanovat. Yhtä lailla haluan, että muut uskovat minuun.

Inhoan valehtelua.

Minulla on ollut aviomies, joka on valehdellut kirkkain silmin sekä minulle että minun läsnä ollessani kolmannelle osapuolelle, ettei ole koskaan tehnyt tai sanonut jotakin, mitä hänen on kerrottu tehneen tai sanoneen – ja mitä hän myös todistettavasti on tehnyt tai sanonut.

Tiedän, että ikävästä teosta kiinni jääminen tai teon käsitteleminen muiden kanssa on todella epämukavaa. Silti minua hämmästyttää ja hämmentää röyhkeys, jolla valehtelija yrittää häpeältään välttyä.

Kuulostaa varmasti hurskastelulta, mutta itse pyrin tekojen kieltämisen sijaan jättämään tekemättä ne asiat, joiden paljastuminen tuottaisi minulle epämukavuutta ja häpeää.

En ole aina onnistunut, tunnustettakoon se heti, mutta yhä useammin onnistun. Muistan monia riitatilanteita, joissa toinen osapuoli on hyökännyt tosi alhaisin lausein kimppuuni ja minun olisi tehnyt mieli vastata samaan tyyliin. Olen kuitenkin niellyt sanani, koska en ole halunnut joutua tilanteeseen, jossa enemmän tai vähemmän julkisesti käydään sanomisiani läpi. En haluaisi kokea sanomisistani aiheutuvaa häpeää, mutta en myöskään luultavasti pystyisi enkä edes haluaisi pystyä kieltämään sanoneeni, mitä sanoin.

Jonkin aikaa yritin tapailla miestä, jonka valehtelu oli patologista. Silti annoin itseni uskoa valheisiin monen monituista kertaa, koska on yksinkertaisesti todella vaikea sisäistää, että aikuinen ihminen pudottelee suustaan kaiken aikaa täyttä soopaa.

Totta kai minäkin valehtelen, mutta – poliitikkoa siteeratakseni – puhun niin totta kuin osaan. Ja mielestäni osaan nykyään aika hyvin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeammaksi valehteleminen on käynyt. Ja pidän suuntausta hyvänä.

Lapsena valehtelin paljon kaikenlaista ihan vain huvikseni. Valehtelin kaverille, että Ladassamme on jääkaappi. Valehtelin tarhassa tädeille, että minulla on kotona kansallispuku. Keksin päästäni kokonaisia tarinoita, jotka aloitin: ”Luin Alibista, että...”

Mutta huvikseen valehtelu jäi, kun vanhenin. Teini-iässä pyrin vain jättämään kertomatta asioita, joista en halunnut vanhempieni tietävän, mutta jos äiti kysyi suoraan sen tyylisiä kysymyksiä kuin ”oletko polttanut” tai ”oletko juonut”, ilman muuta valehtelin.

Mutta nykyään, kun on sekä ikänsä että ulkonäkönsä puolesta aikuinen, joutuu tekemistensä takia pulaan yhä harvemmin. Siksi ei tarvitse valehdellakaan.

Opiskeluaikana, kun äiti soitti ja kysyi, mitä kuuluu, saatoin valehdella että ihan hyvää. Jos kuulostin itkeneeltä ja äiti kysyi, olenko itkenyt, valehtelin, että en, on vähän flunssaa.

Näin saattaisin valehdella edelleenkin äidille puhelimessa, koska en halua enkä jaksa kaikkea jakaa hänen kanssaan ja toisaalta myös siksi, etten pidä tarpeellisena, että minun murheeni ovat hänenkin murheitaan.

Ja jos joku tuttuni kysyisi, mitä mieltä olen hänen tyttö- tai poikaystävästään, joka mielestäni on vastenmielinen öykkäri, todennäköisesti valehtelisin, että tyyppi on minusta ihan ok.

Mutta pääsääntöisesti en valehtele läheisilleni. En pidä edes sen tyyppisistä valheista, että lapselle väitetään joulupukin olevan totta. Ja minusta on inhottavaa valehdella silloinkin, kun valehtelu liittyy kaverin polttarien järjestämiseen ja syynä on vain polttariyllätyksen säilyminen yllätyksenä.

Joskus menen liiallisuuksiinkin rehellisyyden tiellä. Tai kyse lienee sittenkin vain liiallisuudesta lörpöttelyn tiellä: haluan kertoa kaiken. Tai lipsahdan niin sanottuun too much information -puheeseen vaikka vähäisempikin tieto riittäisi. Tarkoitan tällä sen tapaista tilannetta, jossa poikaystävä kysyy, monenko pojan kanssa olen elämäni aikana suudellut. Tällaista keskustelua ei muistaakseni ole koskaan käyty. Mutta saattaisin vastata, että ”yli sadan kanssa” vaikka voisin sanoa diplomaattisemmin vaikkapa: ”En tiedä, en ole laskenut.” Ihmisillähän on paha tapa kysyä asioita, joihin eivät kuitenkaan lopulta edes halua kuulla rehellistä tai ainakaan eksaktia vastausta.

Valehtelijat ovat yleensä itse epäluuloisia muiden puheita kohtaan. Minun on erittäin vaikea pysyä rauhallisena tilanteessa, jossa minua syytetään valehtelusta, kun puhun totta. Valehtelija–vainoharhailija on ihmistyyppinä niin uskomattoman kuluttava ja raskas, etten soisi kenenkään joutuvan sinnittelemään elämässään sellaisen kanssa. Itse yritin turhan kauan.

Tarinani tyyppi tivasi esimerkiksi alvariinsa vanhaa kunnon Onko sinulla toinen -kysymystä. Yleensä tietysti vastasin ensin totuudenmukaisesti, että ei. Mutta jos tyyppi on vainoharhainen, rehellisyys ei auta yhtään mitään. Hän kysyy samaa heti perään uudelleen. Ja sitten uudelleen. Saadakseen lopulta ”totuuden” selville. Hän tarjoaa palkkioksi jopa vapautusta itsestään: ”Jätän sinut rauhaan, kun myönnät.”

Kun hermot viimein menevät totaalisesti, sanon, että on, totta kai minulla on toinen, ellei peräti kolmaskin. Mutta lopulta kuitenkaan valhekaan ei kelpaa totuudeksi, ja miehen itsensä ”jätän sinut rauhaan” osoittautuu yhdeksi valheeksi muiden joukossa. Rauhaan jättämisen sijaan mies alkaa tivata: ”Kuka se on?”

Vaikea tietysti vastata, kun ketään ”toista” ei ole. Eikä ole edes sitä ensimmäistä, kun kyseinen poikaystäväkokelas on täydellinen sekopää, jonka kanssa oikea suhde ei pääse koskaan alkamaan.