Unet, joissa tekee lähtöä, mutta
koko ajan tulee jotakin uutta viivytystä eikä ehdi, ovat raskaita.
Viime yönä näin ehtimättömyysunen ja kun puolittain havahduin
siitä, tajusin, että voisin luultavasti nukahtaa uudelleen, mutta
todennäköisesti vajoaisin takaisin samaan uneen. Vaihtoehtoisesti
voisin herätä kokonaan. Rämmin hereille, vaikka sekin oli
väkivaltainen toimenpide ja vaikka tiesin, etten varmaankaan saisi
enää uudelleen unta.
Siinä valveilla maatessani kertasin
mielessäni äsken nähtyä:
Olimme lapsen kanssa pukemassa tässä
nykyisen kotimme eteisessä. Talo sijaitsi kuitenkin lapsuuden
kotikaupungissani sillä paikalla, missä kotitalomme, ja olimme
menossa sen kaupungin teatteriin. Meillä oli liput esitykseen, joka
alkaisi pian. Isäni odottaisi teatterilla meitä.
Eteisessä oli ahdasta, tunnelma oli
kireä, kaikki vaatekappaleet ja muu tarvittava hukassa. Aika lailla
samanlaiset lähdöntunnelmat kuin joka arkiaamu, kun vilkuilen
kelloa ja huomaan, että lapsen koulutaksin tuloaika lähestyy
minuutti minuutilta.
Nytkin minuutit kiirehtivät emmekä
millään pysyneet niiden mukana.
”Meitä ei päästetä enää
sisään, jos esitys on ehtinyt alkaa”, sanoin lapselle.
Lopulta oli enää noin viisi minuuttia
aikaa, ja meillä olisi vielä pitkä matka pyöräiltävänä.
Ehtisimme vain, jos esitys alkaisi vähän myöhässä, mutta
täytyisi tietysti yrittää. Kun olimme vihdoin lähdössä,
huomasin, ettei minulla olekaan vielä kenkiä jalassa.
Tässä kohtaa heräsin ja yritin
saada itseni tajuamaan, että se oli unta, pyyhkiä pois
myöhästymisen, epäonnistumisen, harmituksen.
Tuo oli ensimmäinen isäuni pitkään
aikaan. Mietin yöllä sitäkin, ja aloin muistella, milloin mitäkin
tapahtui. Huomasin päänsisäistä almanakkaa selaillessani, että
sen täytyi olla ihan näitä päiviä viisitoista vuotta sitten, kun isä
vietiin sairaalaan. Neljä viikkoa seurasimme isän huoneen ikkunasta
keltaisten lehtien harvenemista ikkunan takaisessa koivussa.
Isänpäivän aattona isä kuoli.
Tunnelmat, ajatukset ja sanat ovat
voimakkaina mielessä, vaikka aikaa on kulunut. Muistan, miten yritin
ehtiä sanomaan isälle, että hän on tärkeä ja rakas. Odotin aina
sopivaa hetkeä. Sellainen oli taas kerran – se oli varmaankin isän
viimeisiä päiviä, ehkä jopa viimeinen, en muista – kun olin
yksin isän sängyn vieressä. Isä heräsi ja katsoi, kuka sängyn
vieressä on.
”Ei ole enää paljon lehtiä
puissa”, sanoin.
Olen kateellinen. Me muutimme jatkuvasti, joten tarhakavereista ei ole mitään tietoa. Aina on pitänyt luoda uudet sosiaaliset suhteet. Olen muuttanut 14 kertaa, joku muutto saattoi jäädä pois laskuista. Osa on tietysti samassa kaupungissa tehtyjä muuttoja, mutta asuinkuntiakin on ollut kahdeksan.
VastaaPoista