Aina ei ehdi

Unet, joissa tekee lähtöä, mutta koko ajan tulee jotakin uutta viivytystä eikä ehdi, ovat raskaita. Viime yönä näin ehtimättömyysunen ja kun puolittain havahduin siitä, tajusin, että voisin luultavasti nukahtaa uudelleen, mutta todennäköisesti vajoaisin takaisin samaan uneen. Vaihtoehtoisesti voisin herätä kokonaan. Rämmin hereille, vaikka sekin oli väkivaltainen toimenpide ja vaikka tiesin, etten varmaankaan saisi enää uudelleen unta.

Siinä valveilla maatessani kertasin mielessäni äsken nähtyä:

Olimme lapsen kanssa pukemassa tässä nykyisen kotimme eteisessä. Talo sijaitsi kuitenkin lapsuuden kotikaupungissani sillä paikalla, missä kotitalomme, ja olimme menossa sen kaupungin teatteriin. Meillä oli liput esitykseen, joka alkaisi pian. Isäni odottaisi teatterilla meitä.

Eteisessä oli ahdasta, tunnelma oli kireä, kaikki vaatekappaleet ja muu tarvittava hukassa. Aika lailla samanlaiset lähdöntunnelmat kuin joka arkiaamu, kun vilkuilen kelloa ja huomaan, että lapsen koulutaksin tuloaika lähestyy minuutti minuutilta.

Nytkin minuutit kiirehtivät emmekä millään pysyneet niiden mukana.

”Meitä ei päästetä enää sisään, jos esitys on ehtinyt alkaa”, sanoin lapselle.

Lopulta oli enää noin viisi minuuttia aikaa, ja meillä olisi vielä pitkä matka pyöräiltävänä. Ehtisimme vain, jos esitys alkaisi vähän myöhässä, mutta täytyisi tietysti yrittää. Kun olimme vihdoin lähdössä, huomasin, ettei minulla olekaan vielä kenkiä jalassa.

Tässä kohtaa heräsin ja yritin saada itseni tajuamaan, että se oli unta, pyyhkiä pois myöhästymisen, epäonnistumisen, harmituksen.

Tuo oli ensimmäinen isäuni pitkään aikaan. Mietin yöllä sitäkin, ja aloin muistella, milloin mitäkin tapahtui. Huomasin päänsisäistä almanakkaa selaillessani, että sen täytyi olla ihan näitä päiviä viisitoista vuotta sitten, kun isä vietiin sairaalaan. Neljä viikkoa seurasimme isän huoneen ikkunasta keltaisten lehtien harvenemista ikkunan takaisessa koivussa. Isänpäivän aattona isä kuoli.

Tunnelmat, ajatukset ja sanat ovat voimakkaina mielessä, vaikka aikaa on kulunut. Muistan, miten yritin ehtiä sanomaan isälle, että hän on tärkeä ja rakas. Odotin aina sopivaa hetkeä. Sellainen oli taas kerran – se oli varmaankin isän viimeisiä päiviä, ehkä jopa viimeinen, en muista – kun olin yksin isän sängyn vieressä. Isä heräsi ja katsoi, kuka sängyn vieressä on.

”Ei ole enää paljon lehtiä puissa”, sanoin.