Joskus jokin sana,
aihe tai asia, joka jostain syystä tai ilman syytä lennähtää
eteen, jää jalkoihin pyörimään. Kun sen potkaisee tieltään, se
jo kohta taas ilmaantuu näkyviin jostain muualta. Yksi tällainen
lennähtäjä tässä äskettäin oli Lokki. Vielä jokin aika sitten
en ollut kiinnittänyt mitään erityistä huomiota Lokki-nimisen
valaisimen olemassaoloon. Mutta sitten luin lehtijutun eräästä
paikallisesta lamppuliikkeestä, jossa yrityksen omistaja kertoi,
että Lokki on valaisin, jota heille ei koskaan tule myyntiin. Se on
kuulemma aina jossakin marketissa tarjouksessa.
Tämän jälkeen
aloin vaistomaisesti kiinnittää huomiota Lokki-valaisimiin
hypermarkettien kuvastoissa. Toden totta, kaikkialla sitä myytiin,
ja aina se jossain näytti olevan tarjouksessakin.
Yhtenä pimeänä
syysiltana pyöräilin kaupungilta kotiin hiljan valmistuneiden
kalliiden kerrostalojen ohi. Pimeästä tulee katseltua sisään
niihin valaistuihin asuntoihin, joiden ikkunoita ei ole peitetty
verhoilla. Katselin nytkin, mitä varakkaiden ihmisten kotien
ikkunoista näkyi. – Näkyi Lokkeja. Vaikka kuinka monen olohuoneen ja
ruokailutilan katossa roikkui tuo Yki Nummen 1950-luvulla
suunnittelema valaisin. Jos kaikki rannan taloissa asuvat ihmiset
olisivat avanneet ikkunansa, taloista olisi lehahtanut vapauteen
valtaisa Lokki-parvi, jos lamput vain osaisivat lentää.
Siivetönnä en
voi lentää, vanki olen... alkaa soida päässä. Minulla on
tällaistakin taipumusta. Kaikkiin tilanteisiin löytyy
päänsisäisjukeboksista oma soundtrack. Heti perään alan hyräillä
Arja Havakan Lokkia. Tiedän, että Ismo Alangollakin on
Lokki-niminen biisi, mutta se ei ala soida päässä, koska en ole
sitä kovin monta kertaa kuullut.
Vähin erin, tai
itse asiassa hyvinkin nopeasti, Lokki-valaisin alkoi edustaa minulle
aikamoista kliseetä. Kun on rahaa ja asunto pitää sisustaa
kalliisti, valitaan lampuksi Lokki, koska se on yksi maamme
tunnetuimmista valaisimista: tyhmempikin osaa tunnistaa sen
klassikoksi.
”Rahalla ei voi
ostaa tyylitajua”, sanoi ensimmäinen aviomieheni. Eihän se
tietysti ihan pidä paikkaansa: rahalla voi ostaa jonkun toisen
tyylitajun; voi esimerkiksi palkata sisustussuunnittelijan kotiinsa.
Mutta jos ei halua tehdä niin, voi koota kotiinsa sopivaksi
katsomansa määrän klassikoita.
On tietysti aika
lailla sattumaa, että juuri Lokki-parka alkoi edustaa minulle jotakin itseään suurempaa asiaa, että
aloin kiinnittää huomiota juuri siihen, että juuri se rupesi
ärsyttämään liiallisella näkyvyydellään. Mutta niin kävi.
Siinä kohtaa, kun
olin ehtinyt saada Lokki-ärsyyntyneisyyteni huippuunsa, löysin
työkkärin sivuilta ilmoituksen sisällöntuottajan osa-aikatyöstä ja ajattelin hakea sitä.
Työtä tarjosi helsinkiläinen valaisinfirma, joka halusi
työnhakijoiden laativan ennakkotehtävänä kuvauksen eräästä
tietystä myymästään valaisimesta...
No niin. Ei siis
muuta kuin kuvaamaan Lokkien liitelyä suomalaiskoteihin ja
-sydämiin: ”Lokki on yksi maamme tunnetuimmista
valaisimista. Yki Nummi suunnitteli Lokin 1950-luvulla, mutta
sen uljas lento on jatkunut halki vuosikymmenten. Tämä ajaton ja
vähäeleisen tyylikäs valaisin on tunnettu myös Lentävä lautanen
-nimellä.”
Eivät
ottaneet töihin.
Harmi, että laittoivat Lokin ennakkotehtäväksi. Vaikea se on kirjoittaa raflaavasti tuotteesta, joka ei innosta. (Olisi edes lasinen.)
VastaaPoistaPistivätpä pahan tehtävän. Mitä omaperäistä voi sanoa tuotteesta, jota on ehditty kehua vuosikymmenien ajan.
VastaaPoistaOlen joskus tykännyt Lokista - no, silloin, kun näin sen valaisinliikkeen ikkunassa ylettömän kalliiksi hinnoiteltuna. Sittemmin innostukseni on laantunut olemattomiin, kun tajusin, että kuuppahan onkin muovia. Muoviset valaisimet keräävät pölyä ärsyttävästi.