Hukassa kuin Punahilkka

Paitsi että olen itse enimmän aikaa täydellisen hukassa tässä elämä-merkkisessä ajassa, minulla on kaikki aina täydellisen hukassa tässä koti-merkkisessä huoneistossa.

Yhtenä sateisena päivänä etsin töissä repustani – jossa luoja paratkoon on tonni kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea mahdotonta tavaraa muovihanskoista pikkulusikoihin – sateenvarjoa, mutta sateenvarjo ei ollut siellä. Kotona sitten jatkoin sateenvarjon haeskelua, mutten onnistunut löytämään sitä.

Toissa päivänä etsin kotoa kameran akun laturia, mutta – mikä yllätys – en löytänyt. Sen sijaan löysin sateenvarjon. Siirsin sen reppuuni muovihanskojen, lusikoiden, muistilehtiöiden, Hard Rock Cafe Paris -lippiksen, nenäliinojen, pumpun, purukumien, lompakon, kalenterin, kangaskassien, kameran, laktaasientyymikapselien, kynien, hiuslenksujen, huulirasvan, kosteusvoiteen, muovipussin kantokahvan, kenkälusikan ja muutamien muiden tavaroiden seuraksi. Vai siirsinköhän? En ole varma, laitoinko sitä sittenkään reppuun, mutta johonkin minä sen siirsin.

Laturia etsiessäni löysin myös avaamattoman silmätippaputelin, jonka viimeinen käyttöpäivä on mennyt. Jossain vaiheessa olinkin muistellut, että minulla olisi sellainen jossakin, mutta kun en löytänyt, kävin ostamassa apteekista uuden.

Hukassa on hyvä paikka, väittää Kari Hotakainen. Enpä tuota tiedä. Alkaa käydä jossain määrin rasittavaksi, kun elämä menee siihen, että koko ajan etsii jotakin. Eihän siinä mitään, että etsii miesseuraa, töitä, elämän tarkoitusta ja itseään, mutta kun pitää olla koko ajan hakemassa myös hukassa olevia papereita, rannekelloa, latureita tai kännykkää. Joskus meinaa uuvuttaa.

Kameran laturi muuten löytyi eilen illalla.