En saanut viime yönä
juurikaan nukuttua, ja siinä sitten ehti taas miettiä kaikenlaista,
eilistä Helsingin-reissuakin. Purskahdin kesken öisen makaamiseni
monta kertaa nauruun, kun muistelin matkaseuralaiseni äimistelevää
ilmettä pääkaupungin Stockmannilla. Nainen piteli vaaleaa pötkylää
kädessään kuin Hamlet pääkalloa ja kysyi hämmästelevällä
äänellä: ”Onks tää siemen?”
Ei, se ei ollut
jättiläissiemen vaan vehnäsämpylä.
(Sämpylöitten
yläpuolella oli pusseja, joiden alla tekstejä: pellavansiemen,
auringonkukansiemen jne.)
Menojunassa kaverini
epäili, ettei Helsingissä ole metsää. Kuin vastauksena tai
vastalauseena tälle saimme vain hetkeä myöhemmin dallaa stadin
skutsissa ihan hemmetin monta kilometriä totaalisen eksyksissä.
Tämä taas johtui
siitä, että aioimme kävellä Pasilan asemalta Käpylään
kyläilemään, kyläilykohteeseen kun oli siitä vain kolmisen
kilometriä – meille liikunnallisille naisihmisille ei siis matka
eikä mikään. Asemalta vaan on aika vaikea suunnistaa maanalaisista
käytävistä oikeaan suuntaan. Alkuun kuitenkin näytti lupaavalta,
koska toki tiesin, mikä on oikea suunta lähteä etenemään.
”Mutta tästähän
noustaan tohon Hartwall-areenalle, ei kai me nyt sinne mennä,
yritetään vaikka kiertää tuolta vasemmalta.”
Se tie lähtikin
sitten kiertämään yllättävän kaukaa, mutta ajattelimme
kuitenkin seurailla sitä, josko sieltä jo kohta löytyisi
opastekyltti tai kadunnimi, joka kertoo, olemmeko oikeassa suunnassa.
Vaan eipä löytynyt. Löytyi vain asvalttia, jota sitten etenimme ehkä puolitoista kilometriä – minkä jälkeen olimme jälleen
Hartwall-areenalla. Siinä näimme opastekyltin, jossa luki Käpylä.
Muistelin kyllä, että siitä olisi pitänyt kaartaa pikemminkin
oikealle, mutta kävelytie vei vasempaan. Ei siinä sitä sitten sen
kummemmin jääty ihmettelemään, käveltiin vaan. Mutta sitten
kävelytie loppui. Kauempana edessä näkyi taas kevyen liikenteen
väylän merkki, ja ajattelimme, että sinne pääsisi varmaankin
tuon oikealla olevan metsätien kautta. Ei muuta kuin metsään siis!
Vaan metsässäpä tie veikin ihan muualle kuin suoraan eteenpäin.
Tuli risteyksiä ja lisää risteyksiä. Ensimmäisen metsäkilometrin
jälkeen meillä ei ollut minkäänlaista aavistusta, missä olimme
ja miten pääsisimme pois.
Lopulta pääsimme
metsästä jollekin soratielle, missä näimme vihdoin ihmisiäkin,
suunnilleen ensimmäiset koko matkalla, vaikka jotkut väittävät
Helsinkiä suurkaupungiksi. Pysäytimme hölkkäävän miehen ja
kysyimme, onko Käpylä täälläpäin. Mies kertoi, ettei ole.
Pitäisi kävellä – yllätys yllätys – Hartwall-areenalle ja
jatkaa siitä eteenpäin.
Kumma juttu, miten
ihmisen aivot panevat hanttiin, kun ei haluaisi uskoa jotakin.
Minäkin yritin sinnikkäästi ajatella, että varmaan olisi jokin
muukin reitti, ei voinut olla oikeasti niin, että meidän pitäisi
koko pitkä matka palata takaisin sinne saakelin areenalle, jonka
luona olimme jo kahdesti aiemmin olleet. Mutta niin se vaan oli. Sitä
kohti siis!
Seikkailussa oli
vielä jokunen mutka, jyrkkä sorarinne, moottoriliikennetien ylitys,
katkaistu silta ja sen sellaista. Löysimme myös jännittävän
kivirakennelman yhdeltä metsäosuudelta.
Kun edessä
häämötti taas jokseenkin tutuksi käynyt hallirakennelma,
ajattelimme varmistaa vielä suunnan. Pysäytimme nuoren pyöräilevän
herrahenkilön ja kysyimme, onko Käpylä tuolla päin. Mies kertoi,
että on ja että pitää mennä alikulusta. ”Ette voi missaa
sitä.”
Voi kuule, ihan
varmasti voimme, ajattelin, mutta en sanonut. Kiitimme vain ohjeista.
Uskomatonta kyllä, emme enää pahemmin eksyilleet ennen ensimmäistä
määränpäätämme, mutta siinä kohtaa se ”vain kolmisen
kilometriä” tuntui aiempien askelten päälle jo jonkinmoiselta
ponnistukselta.
Lopulta kuitenkin
pääsimme perille, tapasimme kaksi minulle entuudestaan tuttua
aikuista ihmistä ja yhden kokonaan uuden tuttavuuden, kolmikuisen
silkkitukkaisen vauvantuoksuisen pikkuihmisen.
Kävin asunnon
WC:ssä, joka toimi kuin junan vessa siinä mielessä, että en
onnistunut vetämään näistä kumpaakaan. Junan vessassa oli
painonappula, joka ei vörkkinyt, ja tässä kauniin vanhan talon
vessassa oli yläsäiliöstä roikkuva ketju, jonka kiskominen oli
haastavahko tekniikkalaji. Sitä piti herätellä vähän kuin
perämoottoria.
Jostain syystä
Käpylässä istuksiessamme päätimme, että Helsingin keskustaan
menisimme paikallisjunalla emmekä kävellen. Kyläpaikkamme isäntä
lähti vielä saattelemaan meidät oikealle laiturille. I wonder
why...
Rautatieasemalta
suuntasimme ensimmäisenä syömään. Ruoka oli hyvää, ja
sujuvasti meni alas myös alkoholillinen ruokajuoma.
Ravittuina olimme
valmiita uusiin seikkailuihin.
Kävimme yhdessä
eettis-ekologisessa vaatekaupassa, jossa matkaseuralaiseni herätti
jonkin verran hilpeyttä. Kun kaveri ohitti kassaneidon, kaverin
taskusta kuului: ”Käänny oikealle.”
Poikkesimme myös
saippuakauppaan, jossa erään kanssani kulkevan ihmisen eräs
tuttavuus työskenteli. Tämä kanssani ollut eräs toisaalta halusi
nähdä tämän toisen erään, mutta toisaalta pelkäsi näkevänsä.
Mutta eräs ei ollut kaupassa töissä tällä kertaa.
Tulimme ostaneeksi
liikkeestä jotakin kumpainenkin, ja taas joutui vanhat sanonnat
kriittiseen tarkasteluun, sillä ”halpaa kuin saippua” kalskahti
jotenkin väärältä, koska ostamamme saippuat maksoivat maltaita ja
mansikoita.
Seuraavaksi menimme
Stockmannille, jonka ruokaosastolta kävimme hankkimassa pari
siideriä ja pissat housuun nauramalla siemen/sämpylä-ihmettelylle.
Sitten taas
kävelimme vähän (lue: paljon). Poikkesimme yhteen museoon ja
sitten talsimme talvipuutarhalle, joka harmittavaisesti oli mennyt jo
neljältä kiinni. Istuimme kuitenkin puutarhassa jonkin aikaa ennen
kuin lähdimme takaisin Kamppia kohti ”vähän eri reittiä”,
joka lopulta osoittautui melko pitkäksi taipaleeksi vaihtelevine
maasto-osuuksineen.
”Pääseeköhän
noin jyrkkää kalliota alas” eivät jääneet kuitenkaan
viimeisiksi sanoiksemme, kalliota kun pääsi alas ihan mainiosti.
Alun perin oli
tarkoitus käydä myös Espalla ja meren äärellä, mutta tallasimme
päivän íltaan jo ennen kuin sinne asti ehdimme. Olimme juoneet jo
yhdet Stockmannin kylmäkaapista löytyneet siiderit. Ennen
paluujunaan menoa ajattelimme nauttia vielä toiset, jotkin erityisen
laadukkaat (ja kalliit) siiderit, joissa oli kruunukorkit. Omaa
korkinavaavaa ei ollut mukana, joten aseman edustalla kysyin
herraseurueelta, josko heillä olisi. Äkkäsin siinä, että herrat
eivät taidakaan puhua suomea, ja tein selvyyden vuoksi kädellä
pullon avaamista osoittavan liikkeen. Herrat ymmärsivät
kansainvälisen imaisuni ja ojentelivat kilvan käsiään pulloani
kohti. Yksi heistä tarttui kiinni sen lasisesta kaulasta ja
napsautti sytkärillään korkin iti. Repussani hölskynyt
hiilihapollinen juoma suihkusi iloisena geysirinä avaajan käsille,
minun käsilleni ja asvaltille. Kaverin pullon mies osasi jo avata
pahaa aavistellen ja varovasti, joten toista siiderisuihkulähdettä
emme enää nähneet.
Istahdimme
Rautatientorin reunaan nauttimaan laatujuomistamme, jos nyt
nauttia-verbiä voi käyttää siitä, että joi kädet tahmeana
kivipaadella kököttäen lämmintä siideriä, loppua kohden vielä
melko lailla rivakkaan tahtiin hörien, koska junaan alkoi olla
kiire.
Kun olimme
Hämeenlinnan kohdalla, puhelimeni soi. Saippuakaupassa oli erään
eräs, minun erääni taasen yritti juuri siinä kohtaa tavoittaa
minua puhelimitse. Hätäpäissäni kyselin vierustoveriltani:
”Vastaanko?”
Mutta jos kysyy
vaikean kysymyksen ihmiseltä, joka ei erota sämpylää siemenestä,
eihän se tietenkään tiedä.
Vastasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti