Huomenna mennään pussauskoppiin

Tai tiedä siitä huomisesta, mutta on siellä ainakin eilen oltu!

Eilinen toimii tässä nyt menneisyyden symbolina eli viittaa vähän pitempään ajanjaksoon kuin eilispäivään.

Äsken yritin muistella, kummalla lailla meillä päin pussauskoppilorua lälläteltiin. ”X ja Y ne yhteen soppii”, mutta mitä huomenna: ”huomenna mennään pussauskoppiin” vai ”huomenna pannaan pussauskoppiin”?

Joku laskee illalla lampaita, kun ei saa unta. Minä aloin viime yönä laskea, minkä nimisiä poikia olen pussannut, tai siis mikä on tavallisin nimi pussailemieni poikien joukossa. Ensin ajattelin, että Janneja on varmaankin eniten, mutta sitten rinnalle alkoi nousta kilpailevia miesnimiä. Jannejen lisäksi olen pussannut enemmän kuin yhtä Mikkoa, useita Jyrejä, ainakin paria Markoa, Tommia, Jarkkoa ja Petriä.

Olisi mahdotonta kirjoittaa listaa kaikista tyypeistä, joiden kanssa huuleni ovat kohdanneet, koska jokainen poika tai mies ei välttämättä muistuisi mieleen ollenkaan. Joidenkin tapausten kohdalla muistan, että iltaa tai jopa iltoja on vietetty yhdessä enemmän tai vähemmän romantillisessa ilmanalassa, mutta en muista varmaksi, onko silti pussailtu. Ja ihan jokaiselta ei ole nimeä tullut kysyttyäkään. Lisäksi joidenkin oikeaa nimeä on vaikea muistaa, koska varsinkin teinivuosina lähes jokaisella oli jokin typerä tai ihan vain omituinen lempinimi, jolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä ihmisen virallisen etunimen kanssa.

Nimettömistä kohteista nousee ensimmäisenä mieleen kohtaaminen edesmenneessä Sputnikissa. Olin haahuamassa täyden tanssilattian poikki kuten myös se nuorimies, joka tuli ehkä noin keskilattialla minua vastaan. Hän pysäytti minut, tai pysähtyi minuun. Jäimme suustamme kiinni, joskaan emme sillä tavalla, että olisimme juttusille juuttuneet. Emme tainneet vaihtaa sanaakaan, hieman sylkeä vain. Sitten jatkoimme matkaamme kumpikin omaan haahuamissuuntaamme.

Kun minä olin teini, kotikaupungissani ei ollut nuoritaloja eikä -tiloja, silloin pyörittiin yleensä ihan vaan kaupungilla. Siellä tuli usein pussailtuakin. Yhdestä herkästä kohtaamisesta kirjoitin kerran sadan sanan tarinan, joka taitaa löytyä tästä blogista myös toisaalta:

Kävimme viikonloppuisin notkumassa kaupungilla. Toivoimme, että joku kauniista humalaista pojista tulisi juttelemaan meille, tekemään meistä merkittäviä.

Kerran E tuli minun luokseni. Jotain hän kai ensin sanoi, sitten halasi. Olin tietysti heti valmis suutelemaan. Hän otti kasvoni käsiensä väliin ja katsoi minua läheltä. Silloin huomasin, että hänellä on räkäkökkäre vasemmassa suupielessä.

E painoi huulensa huulilleni ja työnsi kielen suuhuni. Totta kai halusin yhä suudella häntä, mutta koin jonkinasteista vaikeutta heittäytyä tilanteeseen. Yritin suudella vain E:n suun oikeaa puolta, mutta yritys epäonnistui. Kökkäre joutui suuhuni, pyöri kieleni päällä.

Kaikella on hintansa, selitin asian itselleni ja nielin jo melkein suuhuni sulaneen suolaisen palan.

Rei'istä

Kun jokin aika sitten istuin iltaa porukassa, jossa kaikki olivat kirjoittajia, alettiin puhua – ylläri – kirjoittamisesta. Jossain kohtaa tuskailin ryhtymisen ja aikaansaamisen vaikeutta. Minulle entuudestaan tuntematon kokoonpanomme jäsen sanoi, että sitä pitää silti vaan kirjoittaa, ”vaikka nänninnipukasta”. Ilmaus ei ole hänen omansa, en muista, kuka niin on alun perin sanonut.

Sekä ”nänni” että ”nipukka” ovat minusta jotenkin vastenmielisiä sanoja äänneasultaan tai miltä lie olemukseltaan.
Yksi peruskoulun ala-asteen opettajistamme puhui joskus ”korvannipukasta”, ja minusta sekin oli jotenkin ällöttävä sana. Siitä nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa. Tai rei'istä siinä. Ikään kuin verryttelynä kirjoittamiseen.

Minulla on toisessa korvalehdessä kolme reikää, ja toisessa yksi. Niitä ei ole koskaan ollut sen enempää, mutta silti korvan-, hmm, -nipukkani on lävistetty kaikkiaan enemmän kuin kymmenen kertaa, koska reiät ovat välillä umpeutuneet.

Vasemman korvani alin reikä on oudon vino, kuin tunneli, joka tekee kesken kaiken jyrkän käännöksen. Se menee jostain kumman syystä aina tosi nopeasti umpeen niin, että alun lyhyen tunnelisuoran jälkeen reitti tuntuu olevan tukossa, vaikka sitä etsii joka suunnasta, ja väylä on survottava enemmän tai vähemmän väkisin loppuun. Viimeksi eilen tein niin.

Mutta aloitetaan alusta. Olin kai kymmenenvuotias kolmasluokkalainen, kun varovasti ehdotin äidilleni, että jos käytäisiin laittamassa minulle reiät korviin. Odotin jotakin sellaista vastausta, että ”olet vielä niin nuori, että kannattaisi odottaa jokunen vuosi”, mutta äiti olikin lähdössä rei'ittämöön saman tien. Äiti on aina ilahtunut, kun minussa on tai minä teen jotakin selkeästi stereotyyppisen tyttömäistä tai naisellista. Korvakorut kai kuuluivat tähän kategoriaan ja saivat siksi hyväksynnän heti.

Silloin oli tarjolla ensikoruiksi terveysnapeiksi kutsuttuja korvakoruja, jotka olivat minusta todella rumia. Ne olivat korkeita hopean- tai kullanvärisiä pyörylöitä, joissa oli keskellä timanttileikattu lasinpala. Minulle kaupattiin sellaisia, mutta en huolinut. Halusin pienet rengasmalliset kultakorut, joissa roikkui pikkiriikkiset siniset kivet. Niinpä reiät tehtiin ampumisen sijaan piikillä, ja tehtyyn reikään pujoteltiin koru.

Näitä koruja ja reikiä sitten putsailtiin Neo-Amiseptilla, ja koruja piti liikutella vähän väliä, etteivät ne jämähdä kiinni korvanreikään.

Kun reiät olivat parantuneet, aloin käyttää myös rihkamakorvakoruja, eikä niistä seurannut mitään ongelmaa ennen kuin yläasteella. Silloin kaveri toi ulkomaanmatkaltaan tuliaiseksi räikeän vihreät rihkamakorvikset, jotka olivat huulten muotoiset. Kun minulla oli ollut ne korvassa pari päivää tai mitä lie, en muista, kuinka kauan, korvat alkoivat oireilla tosi pahasti. Minusta oli tullut nikkeliallergikko.

Sen myötä taisin antaa korvien parantua ilman mitään koruja ja reikien mennä ensimmäisen kerran umpeen.

Olimme mummulareissulla Pohjanmaalla, kun otin puheeksi äidille, että voitaisiin käydä laitattamassa uudet reiät. Äiti ei ehkä ollut kovin ilahtunut, että korvat piti rei'ittää uudelleen, mutta poikkesimme kuitenkin kultasepänliikkeeseen. Nyt annoin ampua napit korviini, koska valikoimaan oli tullut kullan- ja hopeanvärisiä kivettömiä tähtiä, jotka olivat kyllä korkeita, mutta silti ihan kivan näköisiä. Otin hopeanväriset teräväsakaraiset tähdet.

Taas piti desinfioida reikiä Neo-Amiseptilla ja pyöritellä koruja korvassa, ”kuin vetäisi kelloa”. Moista ohjetta ei ehkä nykyään enää voida antaa, eihän nykynuoriso tiedä, miten kelloja vedettiin. Eihän ”vetäminen” edes ollut liikkeenä vetämistä vaan pyörittämistä.

Kun reiät olivat parantuneet, aloin käyttää toisenlaisia koruja, mutta vain kultaisia tai hopeisia, rihkamakoruihin ei ollut enää paluuta.

Olisinkohan ollut yhdeksännellä luokalla, kun eräänä iltana omassa huoneessani ajattelin, että vasempaan korvaan voisi laittaa toisenkin reiän. Otin hakaneulan ja poltin sitä kynttilän liekissä. Sitten pyyhin mustuneen neulan puhtaaksi pumpulilla, jossa oli Neo-Amiseptiä. Aloin työntää neulaa korvalehdestä läpi. 

Se ei varsinaisesti sattunut, mutta sen hidas uppoaminen lihan läpi oli jotenkin iljettävää. Ja jossain kohtaa alkoi tuntua, että neula ei enää etene. Neula näkyi muotona nahan alla, mutta ei tullut läpi. Oli painettava lujempaa. Lopulta neula napsahti ihon alta näkyviin. Nyt yritin survoa korua reikään, mutta ei se mennyt. Otin terveysnapin, jonka terävän pään olin hionut joskus vähemmän teräväksi, ettei se pistä niin ikävästi ihoon, ja tungin sen korvalehdestä läpi. Taas kuului inha nahan repeämisen ääni, sitten koru oli korvassa.

Ajattelin, etten tarvitse enää enempiä reikiä korvaani, mutta kuinka ollakaan, Oulun Kuusrockissa sain uuden kaverini kanssa loistoidean: otetaan uudet reiät korvaan festarikojussa. Kaljatelttajonossa tapaamani Mia ja minä siis kävimme ammuttamassa uudet tähdet korvanlehtiimme. Tarjolla taisi olla vain kullanvärisiä ja vähän pyöreäsakaraisempia kuin minun edelliset tähteni. Joten sellaisiin oli tyytyminen, vaikka teräväsakaraiset hopeanväriset olivat olleet hienommat.

Mikä yllätys, festarireikäkin tulehtui pahasti, joten otin myöhemmin korun pois. Kuitenkin, kun jonkin aikaa myöhemmin, korvalehden parannuttua, kokeilin laittaa reikään korua, se menikin yllättäen läpi eikä edes tulehtunut enää.

Syystä tai toisesta, reiät, tai jokin niistä, on mennyt välillä umpeen, joten olen tehnyt niitä aina uudestaan. Viimeksi eilen laitoin sen kullanvärisen tähden korvaani, hopeiset eivät ole enää tallessa. Tallessa on myös muovinen Neo-Amisept-pullo, se sama, joka minulle ostettiin ensimmäisten reikien aikaan. Ehkä kolmisen vuosikymmentä sitten, kun olin kastelemassa vanupuikkoa nesteessä, puikko putosi puteliin. Se on siellä vieläkin.

Tuorein reikä on aika kipeä, mutta eiköhän se siitä muutaman päivän sisään ala rauhoittua. Putsailen sitä vanupuikkohöysteisellä vuosikerta-Neo-Amiseptillä ja pyörittelen korua, kuin vetäisin kelloa.

Kohti seikkailua, sinne ja takaisin

Monesti kotinurkillakin pyöriminen on minulle seikkailu, koska pujahtelen porttikongeista ja avoimista ovista, joista en ole ennen kulkenut, tai jos olenkin, yritän nähdä tutuissa paikoissa jotakin, mitä en ole ennen nähnyt. Näin ollen minulle todellakin on aina seikkailu lähteä kotikaupungista junalla jonnekin, vaikka olen senkin tehnyt monta kertaa. Erityisen seikkailullista on matkustaa pääkaupunkiin asti, josta edelleen meren yli toisen maan pääkaupunkiin.
Junamatka alkaa toisin kuin olin toivonut: olisin halunnut istua poikittain tai ainakin väljästi kahdella penkillä, mutta se ei nyt tule kyseeseen, sillä juna on täynnä. Hätistän naisen pois ikkunapaikaltani ja pujottaudun istumaan viiksekkään itseään raaviskelevan miehen viereen. Mies haisee imelälle lialle. Edessä olevien penkkien välistä avautuu maisema, jota hallitsee miehen pää. Ohuet hiukset on kammattu kaljun yli eteenpäin. Miehen sieraimesta rehottaa karvatupas. Tulee mieleen ruohomätäs hiekkarannalla, vaikka rantamielikuva on huomattavasti miellyttävämpi kuin sen aiheuttanut näkymä.
Seuraavana Toijala. Nästa Toijala. The next stop Toijala. Vierustoverini jää onneksi pois Hämeenlinnassa, syynäsin tämän tiedon hänen lipustaan tarkastuksen yhteydessä.
Minulla on junalukemisena vanhoja Kielikelloja. Numerossa 4/2008 kerrotaan: ”Laatu on aiemmin tarkoittanut yleensä jotakin neutraalisti luokittelevaa, mutta sitä käytetään nykyään yhä useammin positiivisesti arvottavassa merkityksessä.” Laadusta on tullut myös jotakin epämääräisen abstraktia: ”Haluavatko lasten vanhemmat todellakin keskustella laadunhallintasuunnitelmasta vai oman lapsensa kuulumisista?”
Hämeenlinnassa haju-ukkeli vaihtuu toiseen, vanhempaan ukkeliin. Vaivaan miestä jo pian kulkemalla hänen ohitseen, kun käyn vessassa. Kohta olen taas penkkiparin vieressä odottelemassa, että mies tekee tilaa. Hän säpsähtää nopeaa paluutani: ”Ai. Mä luulin, että sä menit huikalle.”
Pakenen junan ahtautta ja ukkeleita Kielikellon jännittävyyksiin: ”Vuonna 1916 luetellaan mm. köyhäinhoidon kanslialle esitettyjen pyyntöjen määriä ja syitä (405 raha-apua, 1449 lääkäri- ja lääkeapua) ja köyhyyden aiheuttajia (mielisairaus 79:llä, tylsämielisyys 11:llä, aistiviallisuus 1:llä, laiskuus ja epäsäännöllinen elämä 3:lla).”


Tallinnassa
Kun kävelee kuudelta aamulla Tallinnassa, kaduilla ei ole juuri vaaraa törmäillä vartaantulijoihin. Hiljaista on. Olisi kivaa, jos jossain olisi tarjolla vaikkapa hierontaa varhaisille vieraille, mutta eipä ole. Ei ole edes avointa kahvilaa. Söin aamupalaa laivassa ennen rantautumistani, joten iso nälkä ei vielä varhaisaamusta vaivaa, mutta teetä alkaa tehdä mieli.
Tuntuu, kuin olisin ainoa hereillä oleva ihminen koko kaupungissa, tai ainakin melkein. Näen jokusen työmiehen, postinjakajan ja siivoojan, joka menee talon ovesta sisään välineidensä kanssa. Vasta seitsemän jälkeen löydän kioskin, josta saa teetä. Take away -kofeiiniannokseen on tässä kohta tyytyminen. Yritän lähestyä kuumaa teetä varovaisesti odoteltuani hetken sen jäähtymistä, mutta poltan silti kieleni. Onnistun muovikannesta huolimatta myös läikyttämään teetä rukkaselleni, josta se imeytyy läpi.
Kävelen teeni kanssa eteenpäin ja näen paikan, joka on avoinna. Se on jonkinlainen baari tai ravintola, jonka terassilla on nuorisoa vähissä vaatteissa. Minihameinen tyttö istuu pojan sylissä ja ympärillä seisoksii muuta teiniväkeä. Paikan nimi on Lost Home.
Ensin arastelen aidan ulkopuolella, mutta sitten hörppään teeni loppuun, laitan mukin roskikseen ja kävelen pihaan ja pikku portaat alas ovelle, jossa lukee avaamisaika – klo 18 – mutta ei sulkemisaikaa. Käynnissä siis lienee yhä edellinen ilta. Oven takaa raikaa ihmisten kovaääninen möykkä ja karaoke. Irrotan otteeni ovenkahvasta ja annan raottamani oven sulkeutua. Ei. Ennen puolta kahdeksaa aamulla moinen on vähän liikaa jopa minunlaiselleni seikkailijalle.
Vaan jo melkein nurkan takaa löytyy kahvila, Reval Cafe, joka aukeaa puoli kahdeksalta, siis näillä hetkillä. Käyn vielä kävelemässä pienen pätkän katua ja kurkkimassa näkymiä, sitten palaan takaisin ja menen ovesta sisään. Ah ja voih. Kahvila on vallan viehättävä sisustukseltaan, ja vitriinissä on vaikka mitä suolaista ja makeaa herkkua. Aamun teehetki numero kaksi on huomattavasti nautinnollisempi kuin ensimmäinen.
Kun nostan teekupin lautaseltaan, kupin alta paljastuu lautaselle asetettu pyöreä paperi, jossa on Nalle Puh -aforistiikkaa.
Isoista ikkunoista näkyy kadun toiselle puolelle, missä on salaperäisen näköinen paikka, joka kaiketi niin ikään on vielä auki edellisillan jäljiltä. Edessä on autoja parkissa ja ihmisiä seisomassa. Ikkunoista ei näe sisään, ovella seisoo ovimies. Välillä ovi käy. Paikka on nimeltään Cafe VS Tallinn, mutta kahvilalta se ei näytä, vaikutelma on yökerhomainen.
Ja sellainen se onkin. Sellainenkin. Sieltä saa myös ruokaa. Tämän luen myöhemmin kotona netistä. ”Kromiputkea ja ihmisiä ajan hermolla - VS:stä on tullut valtavan suosittu tyylitietoisten paikallisten ja ulkomaalaisten joukossa. VS:ssä tuntuu aina, että siellä on sitä jotakin.”
Kun olen syönyt parmankinkkuleipäni, haen vielä pienen rommikakun. Äänettömästä telkkarista tulee lastenohjelmaa.
Lähden taas sulattelemaan syömisiäni voidakseni vähän myöhemmin syödä lisää. Haluan tutustua mahdollisimman moneen ruokapaikkaan.
Boheem on juuri auennut, kun kymmeneltä olen sen ovella. On melko varhainen lounasaika, mutta olen aloittanut päiväni aikaisin ja liikkunut paljon, joten on hyvinkin keiton paikka. Tilaan inkiväärillä ja appelsiinilla maustetun tomaattikeiton ja Vittel-veden, hienosti viroksi. Viroksi asiointi sujuu, jos ehdin hieman miettiä, mitä sanon. Yllättävissä tilanteissa suustani tulee helposti englantia (tai suomea), ja silloin olen aina itseeni vähän pettynyt. Haluaisin pärjätä Virossa viron kielellä.
Kun tarjoilijapoika tuo leivät, kyselen lusikan perään, koska en näe sellaista missään. Poika osoittaa ehkä vähän hämmentyneenä vesipulloni taakse. Noloa. Siinä se on omassa pikku pöydässäni sievässä paketissa. Paketti vaan on sen verran pöydän värinen, etten äkännyt.
Syötyäni käyn Telliskiven designmyymälässä. Muuten en välitä kaupoissa pyörimisestä, mutta jotakin paikallista taiteen tuotetta kuskaisin mielelläni kotiin, etenkin jotakin käyttökelpoista ja kaunista, joka ei ole kovin hankala kuljetettava. Löydän näihin kriteereihin melko täydellisesti sopivan ilvestyynynpäällisen. Ilves on alter egoni, ja ilves myös liittyy virolaiseen kansanperinteeseen – ja näillä kahdella asialla on yhteys.
Sitten olen valmis tutustumaan seuraavaan ravintolaan, joka on Kivi Paber Käärid, mutta koska en ole ihan vielä valmis seuraavaan ateriaan, otan Amaretton. Sieltä siirryn F-hoone-nimiseen paikkaan, jossa on todella täyttä. Jään kuitenkin syömään sinne. Tilaan vironkieliseltä ruokalistalta viroksi pastaa.
Telliskiven huudit on mukavaa aluetta palloilla ja istuksia. Persoonallisten ravintoloiden lisäksi tarjolla on graffiteja ja muuta taidetta.
Vanhasta kaupungista olin ajatellut katsastaa Rataskaevu 16:n, mutta lopulta se jää. Kun menin paikan ohi ensimmäisen kerran, se oli vielä kiinni. Kun ohitin ravintolan toisen kerran, olin yhä niin täynnä F-hoonen jäljiltä, että en olisi jaksanut syödä mitään, enkä halunnut sinne mennä pelkästään lasilliselle. Kun olin kolmannen kerran Rataskaevu 16:n oven takana, menin sisään. Siellä ei kuitenkaan ollut yhtään vapaata pöytää.


Laivassa
Menomatkalla minulla oli hytti. Kun menin laivaan, painelinkin suorinta tietä koppiini ja jäin sinne. Paluumatkalla minulla ei ole hyttiä, joten joudun kokemaan kaikenlaisia laivallisuuksia kuten vyö auki käytävää pitkin hoippuvan kännisen suomalaisen.
Vapaita tuoleja ei ole liiemmin tarjolla, joten päädyn istumaan yhdeksännen kerroksen lattialle. Siellä istuu ja makaa jonkin verran muutakin porukkaa. Minä ja muu yhdeksännen kannen väki olemme kaikki väsyneitä tai pitkästyneitä omalla tavallamme. Tai osa ei ole, koska torjuu pitkästymistä omalla tavallaan. Minä olen suosiolla pitkästynyt, en tee muuta kuin olen tai tarkkailen muita.
Mies ja poika makaavat, kumpikin oman älylaitteensa seurassa luurit korvilla. Kolme tyttöä pelaa korttia, juo mietoja alkoholijuomia tölkeistä ja keskustelee englanniksi. Kuudettakymmentä käyvä pariskunta on huomattavasti muttei erityisen häiritsevästi humalassa. Juttelevat leppoisia. Nainen silittelee ja halailee miestä. Nuoret pojat juovat kolaa.
Vähän ajan päästä humalaisen naisen humalainen mies nousee lattialla, ilmeisesti vaivalloisesti, en seuraa tilannetta. Hän sanoo pojille: ”Älkää naurako, tekin tuutte vanhoiksi.” Mies lähtee hissillä alas, nainen jää jatkamaan miehen aloittamaa keskustelua, vaihtaa nuorten poikien kanssa muutaman lauseen iästä ja sen sellaisesta.
Tällä kannella on myös henkilökunnan tiloja. Väkeä kulkee kahdesta eri ovesta sisään ja ulos. Sisään mennessä pitää ensin vetää kortti lukijan läpi, sitten vielä naputella koodi, jotta ovi aukeaa.
Minä istun ja makaan vuorotellen, väsyttää. En nukkunut edellisyönä. Osaan nukkua vain omassa sängyssäni, sielläkin vain yksin.
Lähden kuitenkin välillä jaloittelemaan ja kurkkimaan laivan tarjonnan läpi. Ensin menen kauppaan. Siellä tulee olo, kuin olisin sketsissä: vetelän ja väsyneen näköiset soittajat ja merimiespukuinen solisti esittävät pullo- ja karkkihyllyjen keskellä Dingon Autiotaloa.
Mies maistiaispöydän takana kysyy, otanko mieluummin siideriä vai sitruunalonkeroa. Siiderimerkistä tiedän, että se ei ole kelpoa vaan kuraa, joten valitsen lonkeron. En kuitenkaan osta sitä vaan tavallista vahvemman greippilonkeron, yhden tölkin, kun ajattelen, että jotakin on ostettava.
Jonossa edessäni asioi humalainen suomalaismies, joka suoriutuu asioinnistaan varsin hitaasti. Kassamies on kärsivällinen vaikkakin varmasti kärsivä. Kun saan itse maksettua, jatkan kierrostani ja kävelen baarin sivuitse. Baarissa lauletaan karaokea – ”Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään” – lujaa ja pieleen. Seuraavassa ravintolassa bändi soittaa ikivihreää toisensa perään: Lambadaa ja muita kuolemattomia klassikoita. Voisin ostaa jonkin juoman, mutta jossain rauhallisemmassa paikassa. Sellaisen löytäminen on kuitenkin helpommin ajateltu kuin toteutettu. Niinpä istahdan yhden hiljaisen välikön nurkkaan kokolattiamatolle ja avaan tavallista vahvemman lonkeroni.
Helsinkiin on vielä matkaa.

Kotikaupungin tyypit

Minulle oli jo varhain selvää, että muuttaisin pois paikkakunnalta, missä kävin päiväkerhoa, pyhäkoulua ja tyttökerhoa, esikoulun, peruskoulun ja lukion. Lähtemiseen oli paljonkin syitä. Niistä yksi oli välttämättömyys saada välimatkaa niihin ihmisiin, joiden keskellä olen kasvanut.

Halusin vieläpä riittävän kauas pois. En halunnut kaupunkiin, jossa nyt asun, koska tämä oli liian lähellä. Viidellä ”riittävän kaukana” sijaitsevalla paikkakunnalla asuttuani olin valmis eräänlaisena kompromissina silloisen kihlattuni kanssa muuttamaan näinkin lähelle vanhaa kotikaupunkiani.

Toisinaan – nykyään kai liian harvoin – käyn vanhalla kotipaikkakunnallani ja silloin tällöin selaan paikkakunnan sanomalehteä. Voisin luonnehtia suhdetta tähän pikkukaupunkiin jopa lämpimäksi, mutta silti tuntuisi mahdottomalta elää aikuista elämää niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olen ollut lapsi ja teini. Niillä kaikilla ihmisillä on kannettavanaan kaikki se, mitä he ovat aikoinaan olleet ja tehneet. Tai paremminkin: minulla olisi kannettavanani kaikki se heissä. Minusta kun ihmisessä on koko ajan näytillä kuin vitriinissä kaikki se, mitä hänestä tiedän. Ja minun on helpompi suhtautua aikuisiin, joiden menneisyydestä en tiedä niin paljon. Ja myös itseni on helpompi yrittää olla aikuinen jossain muualla.

Paikallislehdessä oli juuri iso kuva kaupunginvaltuutetusta, johon monet varmaankin osaavat suhtautua kuten fiksuun aikuiseen konsanaan. Minä näen kuvassa teinin, joka kerran jossakin tapahtumassa kävi huutamassa mikrofoniin: ”Mä haluun munaa!” Ja teinin, joka tuli öisen kotikaupungin kadulla kaverinsa seurassa tivaamaan, miksi aina tuijotan Jyskyä. Kysymys oli syytös, joka sisälsi ensinnäkin väitteen, että tuijotan entistä poikaystävääni (joka oli nyt hänen vieressään seisovan kaverin poikaystävä). Väite oli älytön, ei pitänyt paikkaansa. Toiseksi se oli ärsyttämistä, riidan haastamista.

En muista, mitä sanoin, mutta luultavasti tuhahdin jotakin sen suuntaista, että en todellakaan tuijota. Teinitytön vänkytys jatkui. En muista sitäkään, mitä hän sanoi seuraavaksi, mutta luultavasti jotakin provosoivaa, koska vastaukseksi siihen minun kaverini tempaisi tyttöä nyrkillä. Tytön nenästä alkoi vuotaa verta, jota entisen poikakaverini nykyinen tyttöystävä alkoi teatraalisen huolehtivaisesti pyyhkiä takkinsa hihaan.

Vänkyttäjä otti myöhemmin yhteyttä kaveriini ja uhkasi viedä pahoinpitelyn oikeuteen, jos hommaa ei saada sovittua rahalla. Kaverini maksoi silloiselle teinille, nykyiselle keski-ikäiselle kaupunginvaltuutetulle tuhat markkaa. Nyrkillä tempaisu oli kaverini mielestä ollut joka markan arvoinen.

Hiljattain kävin kavereitten kanssa vanhassa kotikaupungissani turistiretkellä luontomatkailun, taiteen ja herkuttelun merkeissä. Kävimme syömässä ravintolassa, jonka omistaa ihminen, joka taannoin kännissä ja ajokortittomana lainasi autoani ja kävi sillä kaahaamassa ympäri kylää. Tavallaan annoin tähän luvan. Olimme liikennepuiston parkkipaikalla, kun hän kysyi, saisiko ajaa pienen rinksan. Ymmärsin niin, että hän ajaisi rinksansa siinä parkkipaikalla. Mutta hän katosikin parkkipaikalta ja maisemasta rälläämään ties minne jättäen jälkeensä vain pölypilven ja kumin käryn.

Minuun ehti jo iskeä paniikki, että kuinka tässä käy, mutta jonkin ajan kuluttua tyyppi kaahasi renkaat ulvoen takaisin lähtöpaikalle. Hän ei ollut minulle erityisen tuttu heppu, hän oli kaverini kaveri. Tai ihastukseni kaveri. Olimme tyttökaverini kanssa poimineet pojat kaupungilta kyytiin.

Tämä kännikaahari on siis tätä nykyä aikuinen ja yrittäjä. Mahdollisesti täysin asiallinen tyyppi.

Moni varmaan osaa suhtautua häneen aikuisena yrittäjänä ja asiallisena tyyppinä, mutta minä en oikein osaisi.

Olennaisen äärellä

Olen taas miettinyt, mikä on olennaista esimerkiksi kirjoittamisessa ja mikä ylipäänsä on olennaista. Aika usein tuntuu, että olennaista on se, mitä on jo tehnyt, kuinka paljon on jo tehnyt. Pätevyys on sitä, että pystyy tekemään luettelon, että haluaa tehdä ja tekee luettelon.

Vähän konkretiaa:

Ehdotin eräälle alkoholistille erilaisia tukipalveluja, muun muassa AA:ta. Keskustelukumppanini sanoi, että on joskus käynyt kokoontumisessa, mutta ei halua mennä enää, koska siellä ihmiset vain kehuvat itseään, kerskuvat, kuinka monta vuotta ovat olleet selvin päin.

Ymmärrän, että jokaiselle raitistuneelle alkoholistille on merkityksellistä, että raittiiden päivien, kuukausien ja vuosien määrä karttuu ja että se on ylpeyden aihekin. Mutta eikö olennaisinta ole kuitenkin se, että porukan alkoholistit ovat kaikki yhdessä ja tasavertaisesti raittiita tänään, oli raittiita eilisiä yksi tai tuhat.

Tietokirjailijoiden tilaisuuksissa small talk alkaa usein tähän tapaan: ”Minulta ilmestyy ensi kuussa kahdeksastoista teos.”

Hieno juttu! Julkaiseminen ei ole merkityksetöntä, mutta jotain ongelmallista siinä on, jos määrä nousee itseisarvoksi ja määrittelee ihmisen kirjoittajana tai jonakin muuna.

Mutta niin vain käy joskus AA:ssa (vaikka en ole itse kokouksissa käynyt), tietokirjailijoiden tilaisuuksissa (joissa olen käynyt) ja monessa muussa paikassa.

Olisiko mitenkään mahdollista, että ei perusteltaisi kelpoisuutta luettelemalla saavutuksia. pätevöitettäisi itseä kertomalla, kuinka hienoja juttuja on jo saavutettu vaan keskityttäisiin näyttämään, missä pisteessä ollaan tai mitä osataan juuri nyt. Että kohdattaisiin toisemme samalta tasolta. 

Kirjoitin taannoin vähän samasta aiheesta otsikolla Minulla on oikeus sanoa, koska sata vuotta.

http://yksmunkaveri.blogspot.fi/2012/10/minulla-on-oikeus-sanoa-koska-sata.html

Mutta palatakseni alun pohdintaan olennaisesta minusta olennaista on tekeminen. Ja myös oleminen. Ehkä ennen kaikkea olennaista on juuri oleminen.

Kirjoittamisessa tai kirjoittajuudessa olennaista on kirjoittaminen ja asian äärellä tai liepeillä liikuskelu ja oleilu. Asiaton oleskelu on erityisen olennaista. Olennaista on lukea erilaisia tekstejä ja ilahtua uutisista, runoista, mistä tahansa teksteistä, jotka tarjoavat mieltä ja ajattelua ruokkivia oivalluksia tai ihan vain iloa.

Minusta on oikein kiva, että pääsen välillä esittämään tekstejäni julkisesti. On mukavaa, että tekstejäni aina joskus jossain julkaistaan. Mutta olennaisinta se ei ole. Ei saa olla.

Great balls, little sleep

Avasin läppärin puoli viiden huitteissa, kun aamuyön heräämisen jälkeen minuun muutti taas valvottava rauhattomuus ja miljoonien ajatusten pyörre enkä saanut enää unta.
”Voi sinua”, sanoi läppäri osaaottavasti, tai ei varsinaisesti läppäri vaan sen tarjoama ensimmäinen näkymä: tekstitys Ylen Areenassa kesken jääneessä Broad City -jaksossa.

Myöhemmin tänään katsoin jakson loppuun ja pari seuraavaa, ja sitten olinkin jo katsonut kaikkien neljän kauden jaksot. Ei se sarja edes mikään superhyvä ollut, mutta katsoin silti aika lailla ketjussa kaikki Areenassa olevat 40 jaksoa.

Mutta rauhattomuus. Se on kumma juttu, kuin myös se, mistä kaikesta minä saan rauhattomuuteeni polttoainetta. Nyt aloin esimerkiksi ajatella lapseni kadottamia avaimia ja sitä, miten en osaa lakata etsimästä niitä. Ajattelen, että jos ne vaikka vielä löytyisivät. Kuitenkin kyseessä on vain kadonneet avaimet, ei kadonnut lapsi. Voisin vaan antaa olla.

Mutta en osannut vanhassa kämpässäkään lakata etsimästä ja miettimästä avainta, joka katosi, kun lapsi oli pieni. Meillä oli ylimääräinen avain, jota annoin lapsen isälle aina joskus, kun hän oli jo meiltä pois muutettuaan lapsen luona meillä ja minä jossakin muualla. Lapsen isä sanoi, että oli palauttanut avaimen, niin kuin varmaan olikin. Hän oli varmaankin jättänyt sen eteisen penkille, mistä lapsi oli saanut sen napattua. Taapero oli luultavasti käynyt pudottamassa sen roskikseen, koska jälkeläisellä oli siinä vaiheessa tapana kiikuttaa kaikki löytämänsä irtotavarat keittiön kaapin roskapussiin.

Olisi pitänyt käydä roskat kunnolla läpi, mutta en käynyt. Sitäkin tietysti olen monesti harmitellut jälkeenpäin.

Yhden avaimen puuttuminen ei olisi muuten haitannut mitään, mutta tiesin, että sitten joskus aikanaan pois muutettaessa joudun maksamaan lukkojen uudellensarjoituksen. Tosin, kun senlaatuisten avainten teettäminen vapautui jonkin aikaa ennen poismuuttoamme, luulin, että pääsenkin pälkähästä muutamalla kympillä. Kävin siis teettämässä ennen muuttoa yhden avaimen lisää. Mutta kun siitä näki, ettei se ollut alkuperäinen, se ei kelvannut, ja jouduin maksamaan uudelleen sarjoittamisen kuitenkin. Yritin kyllä selittää, että eihän tässä ole mitään järkeä: YH saa viisi avainta, niin kuin asiaan kuuluu.
”Niin niin, mutta kun me tiedetään, että yksi avain on jossakin muualla.”

”No voihan kuka tahansa palauttaa alkuperäiset avaimet ja jättää itselleen vaikka kymmenen teetettyä avainta”, yritin, mutta ei auttanut järkipuhe.

Kadoksissa oleva avain aiheuttaa rauhattomuutta, jos ihminen on hanakka rauhattomuutta itseensä haalimaan. Mutta sitä aiheuttavat lukemattomat muutkin asiat, jos niitä vaan alkaa miettiä. Ja niitähän alkaa. Esimerkiksi kaikenlaiset aikaan saamattomat asiat kuten varaamattomat ajat saavat rauhattomaksi. Olen tässä miettinyt hiusten leikkuuttamista jo jonkin aikaa. Yleensä käyn sellaisessa leikkaamossa työpaikan lähellä, mihin mennään jonottamalla. Nyt kuitenkin ajattelin mennä kodin lähellä sijaitsevaan paikkaan, jonne pitää varata aika. Ajan varaaminen vaatii kauheasti ponnisteluja ihmiseltä, jolle aikaansaaminen on työlästä. Minun piti varata aika myös suuhygienistille. Senkään aikaan saaminen ei ollut ollenkaan helppoa. Mutta lopulta sain soitettua sekä kampaajalle että hammashoidon ajanvaraukseen. Sitä suuhygienistiaikaa en kuitenkaan saanut, koska puolen tunnin puhelimessa jonottamisen jälkeen ajanvarausihminen ilmoitti, että aikoja ei juuri nyt ole. Jos myöhemmin soittaa uudestaan, ja käy tuuri, saattaa kesäkuuksi jo saada ajan. Hienoa.

Lapsellani on tänään syntymäpäivä. Kun vuosia sitten olin synnyttämössä, olin valvonut yli vuorokauden. Olin edellisenä iltana ajatellut, että jos vaikka nyt yöllä nukkuisin ja seuraavana päivänä sitten synnyttäisin. Mutta en ehtinyt nukahtaa enää ennen lapsen syntymää.

Kun aamusella sitten puskin lasta itsestäni, läsnä oleville kahdelle lääkärille, kahdelle hoitajalle ja lapseni isälle selvisi lapsen sukupuoli ennen tukanväriä. Vaikka lapsi tuntuu useimpiin tilanteisin syöksyvän pää edellä, maailmaan tulon hän halusi tehdä toisin päin. Sukupuoli kävi erityisen selvästi ilmi siksikin, että perätilapojan pallit olivat valtaisat ja mustelmaiset, ne kun perätilaisilla ottavat osumaa ja ovat turvoksissa.

Minä en pojan palleja osannut sen ihmeemmin kummeksua, kun en tiennyt, miltä keskiverron vastasyntyneen pallit näyttävät. Ja toisaalta: ihan kaikki vastasyntyneessä oli minulle kummaa. Selitin pikkutyypille usein ääneen, että ”sä olet mun poika ja mä olen sun äiti”, että sisäistäisin asian vähitellen itsekin.

Nyt pikkutyyppi on jo aika iso. Mutta pallit ovat ihan normaalikokoiset.

Tipaton tammikuu vs. Raitis helmikuu

Tipaton, lihaton, mitä näitä nyt on. Itse en ole teemakuukausista koskaan oikein innostunut, mutta tämän vuoden tammikuussa jopa mietin – ihan vain hiljaa itsekseni – että jos kerrankin yrittäisi tipattomuutta, jos ei muuten niin solidaarisuudesta erästä raittiuspyrkimyksestään avautunutta nuortamiestä kohtaan. Olisin ikään kuin tukilakossa. Mutta kun nuorimies viskasi pyrkimyksensä olan yli heti alkuunsa, mietin, että mitäpä tässä sitten minäkään kärvistelemään. Sillä nimenomaan kärvistelyltä alkaa helposti maistua totaalipidättäytyminen mistä tahansa asiasta.
Lapsuuteni kotikaupungissa ei tunnettu Tipatonta tammikuuta, vaikka sitä onkin ilmeisesti melko laajasti tai ainakin laajenevasti vietetty jo 40-luvun alusta lähtien. Viiniposti-sivuston mukaan eduskunnan puhemies Väinö Hakkila julisti joulukuussa 1942 vapaaehtoisen kampanjan raittiin tammikuun viettämiseksi. (http://viiniposti.fi/viinikoulu/mista-tipaton-tammikuu-saanut-alkunsa/)
Mutta kuka hullu raitistelee kolmekymmentäyksi päivää, kun vuodessa on kaksikymmentäkahdeksanpäiväinenkin kuukausi!
Kotipaikkakunnallani vietettiin Raitista helmikuuta vuodesta 1975 vuoteen 1990.
Metsäteollisuusyhtiö Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n toimitusjohtaja, nyt jo edesmennyt Niilo Hakkarainen, ehdotti alkoholitonta kuukautta Yhtyneiden metsäosaston budjettikokouksessa vuonna 1974. Turun Sanomien lähes kymmenen vuoden takaisessa jutussa (2.1.2009) kerrotaan, että kokouksen lounastauolla kuunneltiin uutiset, joissa käsiteltiin alkoholin kulutuksen reipasta kasvua.
- Totesimme, että tuolla vauhdilla olemme kaikki muutaman vuoden kuluttua alkoholisteja. Siinä syntyi ajatus, että mitäs jos oltaisiin kokonaan ilman alkoholia yksi kuukausi ja katsottaisiin, miltä elämä silloin tuntuu, joulun alla 81 vuotta täyttänyt Hakkarainen muistelee.
Huima tuuma ei kuitenkaan saanut suurempaa kannatusta, vaan se julistettiin salaiseksi ja tutkittavaksi.
Papereihin asia kenties olisi hautautunutkin, ellei Tervasaaren tehtaalla olisi tullut muuan mies töihin päihtyneenä. Tämän välikohtauksen vauhdittamana Yhtyneillä aloitettiin 1. helmikuuta 1975 Raitis helmikuu -kampanja.
- Valitsimme helmikuun, koska se on vuoden lyhin kuukausi, Hakkarainen naurahtaa.
(http://www.ts.fi/viihde/1074326961/Ensin+oli+huikaton+helmikuu)
Palkinnoksi neljän viikon raitistelusta sai lahjan. Monena vuonna 80-luvulla se oli Jorma Vennolan suunnittelema Iittalan matala kirkaslasinen Kuusi-ruokalautanen, jossa luki Raitis helmikuu ja vuosiluku. Joinakin vuosina raittiuspalkintona oli pellavaliina. Sekä lautasia että liinoja meillä kertyi lapsuuden kotiini useita kappaleita. Luultavasti palkintoja on ollut muunkinlaisia, mutta niistä en tiedä.
Veli vei kotoa pois muuttaessaan mukanaan kaikki ehjänä säilyneet lasilautaset, mutta hänelläkään ei ole niistä enää yhtään jäljellä. Ne ovat särkyneet mikrossa tai putoamalla, mikä mitenkin. Nyt sellaisia myydään kaikenmaailman huutoneteissä keräilyharvinaisuuksina kalliiseen hintaan.
Minä vein lapsuuden kodista mukanani kaksi Raittiin helmikuun pellavaliinaa, mutta en ole keksinyt niille juurikaan käyttöä. Niillä tuskin on kysyntää Huuto.netissäkään.
Meillä oli tätä Raitis helmikuu -tavaraa reilusti, koska isäni oli Yhtyneillä töissä ja ilmoitti monena vuonna koko perheen kampanjaan. Äitini paheksui meidän lasten ilmoittamista mukaan, koska olimme alaikäisiä. Alaikäisethän eivät tietenkään käytä alkoholia muutenkaan, koska sekä laki että vanhemmat kieltävät.
Todellisuudessa me tietenkin käytimme alkoholia – myös helmikuussa.
Ainoa, joka oikeasti oli ansainnut raittiuspalkintonsa oli meidän äiti. Isäkin tosin omasta mielestään oli ollut alkoholitta, koska ei käyttänyt helmikuun aikana väkeviä eikä juonut edes nelosta. Keskiolut ei hänen prosenttilaskunsa mukaan ollut alkoholijuoma.