Tarhan Janne ja muut Tiitiäiset

Luin Elias Koskimiehen Ihmepojan. Tykkäsin kirjasta simppelin rakenteen, hyvin kulkevan tarinan ja sujuvan kerronnan takia, mutta myös nostalgian vuoksi. Kirjassa elellään 80-luvun loppua. Aloin lukiessani miettiä omaa 80-lukua ja vanhempiakin aikoja, kuten esikoulua eli tarhaa, kaikkia ihmisiä, jotka sieltä muistan ja joista useimmat ovat minulle tänä päivänä ihan samoja kuin olivat silloin, jotkut ansaitusti, jotkut ansaitsematta.

Ansaitsemattomuus tulee siitä, että minulla saattoi jonkun kanssa olla suunnilleen yksi pitempi kontakti, joka määritteli hänet ikuisiksi ajoiksi, ja joskus vielä epäreilusti. Esimerkiksi Päivi: Pelasimme kerran tarhassa muistipeliä, jonka pelaamisesta en ylipäätään koskaan ole erityisesti pitänyt, koska en muistanut korttien sijainteja ja hävisin aina, ellen sitten sattunut tuurilla pärjäämään. Joskus taisin jopa ehdottaa jollekulle kaverille, että nostellaan vaan kortteja eikä yritetäkään muistaa. Ehkä ehdotin silmät kiinni kääntelyä tai jotakin, kun huomasin, etten pärjää edes nuoremmille kavereilleni.

Mutta jostain syystä Päivi ja minä olimme alkaneet pelata muistipeliä, vaikka yleensä en pelannut muistipeliä enkä ollut Päivin kanssa. Jostain syystä en vain liiemmin välittänyt Päivistä, vaikkei siihen kai mitään varsin painavaa syytä ollut.

Pareja kertyi kummallekin aika iso pino, mutta totta kai Päivi muisti paremmin. Kun kaikki kortit oli poimittu talteen. Laskimme kumpikin omat parimme. Minä laskin parit – ja lisäsin tähän todelliseen määrään parit parit, ja ilmoitin tämän liioitellun luvun Päiville.

”Sä voitit”, totesi Päivi hyvän häviäjän rauhallisuudella.

Juoksin pihaleikkeihin.

Pian Päivi tuli luokseni ja sanoi laskeneensa korttini uudestaan.

”Sä valehtelit,” hän ilmoitti.

Sen jälkeen en varsinkaan enää pitänyt Päivistä. Olihan hän osoittanut ikävää epäluottamusta minua kohtaan laskemalla parini uudestaan.

Tarhassa oli myös Henri ja Miikka, kaverukset, joita ihailtiin ja jotka olivat melkein kuin yksi ja sama poika, koska heistä puhuttiin aina yhdessä:  Henri ja Miikka. Talvella Henri ja Miikka vetivät meitä tyttöjä pulkassa tarhan pihalla.

Miikka hävisi kouluvuosien aikana jonnekin, mutta Henri kävi samaa koulua koko peruskouluajan, rinnakkaisluokalla. Kerran, taisimme olla jo yhdeksännellä, kävelin koulun rappusia kemian luokkaa kohti. Hän istui kavereineen ylimmällä rappusella, ja kun olin menossa ohi, hän tarttui jalastani kiinni, ikään kuin halasi mustalla stretchfarkulla verhottua vasenta jalkaani.

Tämä oli luultavasti ensimmäinen ja ainoa kontakti hänen kanssaan sitten tarha-aikojen. En tiedä, miksi hän halusi halata jalkaani möykäten samalla jotakin epäselvää, mutta minusta tilanne oli kovin kiusallinen. Ravistin jalkani irti ja tunsin oloni loukatuksi. Pitäköön pulkkansa!

Tarhassa oli myös pari Irene ja Ville. Irene ja Ville olivat rakastavaisia. Siinä määrin kuin alle kouluikäisenä rakastavaisia ollaan.

Villekin katosi koulussa jotenkin tai jonnekin, Irenen muistan myöhemmiltäkin vuosilta, koska hän oli – miten sen nyt sanoisi – mieleenpainuvaa sorttia. Jonkinasteinen kehitysvamma teki hänestä estottoman ja äänekkään.

Tarhassa oli myös Janne, ylipainoinen poika, joka kiusasi muita. Vuosikymmeniä myöhemmin hänestä tuli apukoulun ja ehkä jonkin muunkin koulun tai kurssin käytyään huoltomies, joka ajeli huoltoyhtiön lava-autolla. Sanoimme häntä tarhan Janneksi edelleen, kun näimme hänet sinisen auton ratissa. Sanomme vieläkin, jos hänestä jotakin puhetta tulee.

Nimi Janne tarkoitti minulle jonkin aikaa lapsena jotakin ilkeää ja inhottavaa, epämieluisaa. Mutta sitten isoveljen mukana meille ilmestyi neljäsluokkalainen Janne, jonka myötä nimi muuttui kertaheitolla ihanan pojan nimeksi, ja nimesin punanenäisen pehmoapinanikin Janneksi.

Tarhassa oli tietysti paljon kavereitakin. Monet heistä ovat ystäviäni yhä, eikä kukaan heistä ole mielestäni juurikaan muuttunut, ei edes ulkonäöltään.

Aina ei ehdi

Unet, joissa tekee lähtöä, mutta koko ajan tulee jotakin uutta viivytystä eikä ehdi, ovat raskaita. Viime yönä näin ehtimättömyysunen ja kun puolittain havahduin siitä, tajusin, että voisin luultavasti nukahtaa uudelleen, mutta todennäköisesti vajoaisin takaisin samaan uneen. Vaihtoehtoisesti voisin herätä kokonaan. Rämmin hereille, vaikka sekin oli väkivaltainen toimenpide ja vaikka tiesin, etten varmaankaan saisi enää uudelleen unta.

Siinä valveilla maatessani kertasin mielessäni äsken nähtyä:

Olimme lapsen kanssa pukemassa tässä nykyisen kotimme eteisessä. Talo sijaitsi kuitenkin lapsuuden kotikaupungissani sillä paikalla, missä kotitalomme, ja olimme menossa sen kaupungin teatteriin. Meillä oli liput esitykseen, joka alkaisi pian. Isäni odottaisi teatterilla meitä.

Eteisessä oli ahdasta, tunnelma oli kireä, kaikki vaatekappaleet ja muu tarvittava hukassa. Aika lailla samanlaiset lähdöntunnelmat kuin joka arkiaamu, kun vilkuilen kelloa ja huomaan, että lapsen koulutaksin tuloaika lähestyy minuutti minuutilta.

Nytkin minuutit kiirehtivät emmekä millään pysyneet niiden mukana.

”Meitä ei päästetä enää sisään, jos esitys on ehtinyt alkaa”, sanoin lapselle.

Lopulta oli enää noin viisi minuuttia aikaa, ja meillä olisi vielä pitkä matka pyöräiltävänä. Ehtisimme vain, jos esitys alkaisi vähän myöhässä, mutta täytyisi tietysti yrittää. Kun olimme vihdoin lähdössä, huomasin, ettei minulla olekaan vielä kenkiä jalassa.

Tässä kohtaa heräsin ja yritin saada itseni tajuamaan, että se oli unta, pyyhkiä pois myöhästymisen, epäonnistumisen, harmituksen.

Tuo oli ensimmäinen isäuni pitkään aikaan. Mietin yöllä sitäkin, ja aloin muistella, milloin mitäkin tapahtui. Huomasin päänsisäistä almanakkaa selaillessani, että sen täytyi olla ihan näitä päiviä viisitoista vuotta sitten, kun isä vietiin sairaalaan. Neljä viikkoa seurasimme isän huoneen ikkunasta keltaisten lehtien harvenemista ikkunan takaisessa koivussa. Isänpäivän aattona isä kuoli.

Tunnelmat, ajatukset ja sanat ovat voimakkaina mielessä, vaikka aikaa on kulunut. Muistan, miten yritin ehtiä sanomaan isälle, että hän on tärkeä ja rakas. Odotin aina sopivaa hetkeä. Sellainen oli taas kerran – se oli varmaankin isän viimeisiä päiviä, ehkä jopa viimeinen, en muista – kun olin yksin isän sängyn vieressä. Isä heräsi ja katsoi, kuka sängyn vieressä on.

”Ei ole enää paljon lehtiä puissa”, sanoin.