Täyttä ymmärrystä vailla

”Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme? On vaikea ymmärtää, on vaikea ymmärtää”, alkaa Hassisen koneen biisi.

”Parhaimmillaankin toisen ymmärtäminen on lievä väärinkäsitys”, sanoo Kaari Utrio.

Kun toisen ihmisen oppii tuntemaan, alkaa arvata, mitä hän johonkin asiaan sanoo tai voisi sanoa. Kun kirjoitan jotakin vaikka Facebookiin, saatan kuulla useammankin ystävän, tutun tai sukulaisen äänen korvissani kommentoimassa kirjoittamaani olettamillani sanoilla.

Joskus toinen tosiaankin sanoo sen, mitä olin veikannut. Ja uskon, että useimmiten silloinkin, kun hän ei sano, hän olisi voinut sanoa.

Mutta joskus arvaus menee pieleen – pahasti. Ne kerrat jäävät mieleen.

Oletan, että sitä mukaa kun minä opin tuntemaan jotakuta, se joku oppii vastavuoroisesti tuntemaan minua ja minun tapaani käytellä kieltä. Siinä vaiheessa, kun luulen tietäväni, että olemme oppineet riittävässä määrin ymmärtämään toisiamme ja että se toinen on tottunut sarkastisiin, ironisiin, teräväsärmäisiin, kaksimielisiin, mauttomiin ja vähän vinoihin juttuihini, unohdan olla varovainen. Luulen, ettei tarvitse olla. 

Usein osaan olettaa, että toinen ei ihan ymmärrä minua. Mutta minulle ei tule mieleen, että toinen saattaisi ymmärtää sanomani täysin väärin.

Jos toinen tulkitsee pahaa tarkoittamattoman vitsin, kommentin tai vuodatuksen ilkeämieliseksi vittuiluksi, yllätyn ja petyn aina. Ja tulen surulliseksi.

Muistan yleensä paikat, missä jokin mieleen jäänyt keskustelu on käyty. Muistan esimerkiksi, että olimme silloisen poikaystäväni kanssa autossa ja erään lähiön pääväylällä, alittamassa kävelysiltaa, kun olin heittänyt jonkin – ehkä vähän roisin – letkautuksen. Se oli minun vinkkelistäni katsottuna vähämerkityksistä ja viatonta rupattelua, jonka tarkoituksena oli pitää vuorovaikutusta ja mukavaa tunnelmaa yllä. En edes muista, mitä sanoin. Mutta muistan, että mies vieressäni raivostui.

Minä olin puulla päähän lyöty. Enhän suinkaan ollut tarkoittanut loukata tai ärsyttää. Ja koska en ollut tarkoittanut millään tavoin provosoida, miehen raivo yllätti, ja jouduin kohtaamaan sen täysin suojautumattomana. Olisin voinut alkaa itkeä. Ehkä aloinkin, en muista.

Yhden kerran juttelin tsätissä erään kaverini kanssa, ja jaoin hänelle linkkejä ja juttuja, jotka minusta olivat lähes käsittämättömän hauskoja. Kuvittelin hänen käkättävän oman tietokoneensa ääressä yhtä kippurassa kuin minä käkätin omani. Mutta ei. Hän suuttui.

Vähän aikaa sitten purin toiselle kaverille ahdistustani paasaamalla asiaa, joka meni vähän yli kaverin oman kokemusmaailman. Kuitenkin oletin, että hän saa ajatuksen reunasta kiinni, ja ennen hänen todellista vastaustaan kuulin korvissani hänen äänellään sanotun lakonisen kommentin: ”Hehe. Ymmärrän.”

Osaisin tämän oletetun kommentin vieläpä tulkitakin. Se tarkoittaisi: ”Oikeasti en ihan ymmärrä, mutta ymmärrän, että sinä ymmärrät, että minä en ihan ymmärrä, ja se on meille molemmille ihan ok.”

Oletin siis, että hän tarjoaisi lievää sympatiaa, koska se olisi parasta, mihin hän pystyy, ja enempää en siksi voisi vaatiakaan. Mutta oletin väärin. Lievän sympatian sijaan hän kaatoi päälleni ämpärillisen vihamielisiä sammakoita.

Jos olen luullut, että olen puhunut toisen ihmisen kanssa samaa kieltä, mutta yhtäkkiä huomaan, että käytetyt kielet eivät todellisuudessa kuulu edes samaan kielikuntaan, tuntuu aina ihan helvetin pahalta. Maa murenee jalkojen alta ja itse murenen siihen kuoppaan.

Jump, jump, jumppaa

Eilen kuulin, että voin palata vanhaan työpaikkaani ensi maanantaina. On vain loppuviikko enää aikaa tehdä työttömien/päivävapaalaisten asioita. Jos vaikka menisi tänään herkkulounaalle johonkin hienoon paikkaan.

Eilen myös kävin lapsen ja lapsen isän kanssa psykologilla puhumassa lapsen rajuista raivareista. Käynti sujui mukavasti, mutta oli silti rankka rupeama. Sen jälkeen heitin lapsen päiväkotiin ja kävin kotona ennen kuin menin jumppaan ja sählyyn.

Olin stadionin keskiviikkojumpassa toista kertaa, ja kerta jäi näillä näkymin viimeiseksi, koska työt alkavat. Tai jatkuvat, miten vaan.

Ensimmäisen jumppakerran teemana oli venyttely. Vaikutti paperista luettuna ihan yksinkertaiselta ja rauhalliselta, mutta venyttelyt tehtiin nopeaan jumppatempoon musiikin tahdissa. Koko ajan vaihtui liike ja puoli, koko ajan piti käsillä tehdä yhtä liikettä ja samaan aikaan jaloilla toista, ja koko ajan minä olin hukassa, että miten ihmeessä käsi ja jalka kuuluu asetella, oikea vai vasen päälle, mihin suuntaan, en tajua ja ääh. Ensimmäisen kerran perusteella en näin ollen ollut ihan vakuuttunut, että tämä on minulle sopiva juttu, mutta päätin osallistua myös toiselle kerralle, koska aihe oli eri.

Eilisen ohjelmassa oli kuminauhajumppaa, ja positiivisesti ajattelin, että ihan kiva kokeilla tällaistakin, kun en ole koskaan ennen kokeillut. Mietin jopa, että tämä voisi olla minulle sopivaa touhua, paitsi että saattavat olla vähän turhan kevyitä liikkeitä.

No: ei ollut, eivätkä olleet.

Musiikki oli sitä samaa kuin ensimmäiselläkin kerralla, se alkoi ärsyttää jo alkutunnista. Kokoelma hittibiisejä kautta aikain instumentaalijumputusversioina. Jumputi, jumptuti ja jotain pientä ääntelyä johonkin väliin, kuten Policen väkivaltaisesti kohdellussa kappaleessa, jossa naisääni ähki että es ou es. Välillä jotain jee-ee-eetä sekä tsung, tsung, uu-u-uu ja päälle panhuilusoolo.

Ja taas olisi pitänyt viuhtoa rytmikkäästi ja liikettä vähän väliä lennossa vaihtaen. Moinen meno ei minun aivoilleni kertakaikkiaan sovi. Aloin harmitella, että menin tänä syksynä lopettamaan mukavan leppoisan joogan, jota olin monta vuotta harrastanut.

Enkä minä, herra paratkoon, jaksanut edes tehdä niitä liikkeitä. Sen nyt vielä ymmärtää, että minua vanhempi ohjaajatar teki voimaharjoitukset kuminauhavastuksella kevyesti, mutta kun tuntui, että käsivarret ojentuivat oikeaoppisesti myös kaikilla muilla jumppaajilla, joista monet olivat jopa vuosikymmeniä minua vanhempia. Ja minä olen sentään jo vuoden käynyt jokseenkin säännöllisesti punttisalilla, pyöräillyt, hölkännyt, pelannut sählyä! Missä kestävyys, missä voima?

Olin kyllä nukkunut muutaman yön huonosti, mutta kyllä sitä silti luulisi johonkin fyysiseen ponnistukseen kykenevänsä. Vaan en vain saanut pidettyä käsivartta siinä asennossa, missä piti, eikä meinannut jalkalihaksissakaan riittää yty millään.

S.O.S.!

Saatan jotenkin kestää, että en enää ensi viikolla pääse osallistumaan.

Jaksaajaksaa

Lapsi herättää yöllä ja nukunta jää turhan vähiin. Ajattelen kuitenkin pitkästä aikaa lähteä hölkkälenkille. Ensin tuntuu, että mukavaahan tämä taas on, mutta vajaan parin kilometrin jälkeen en enää jaksa eikä huvita. Muutan hölkän kävelyksi ja koukkaan metsään. Kävelen rantapolkua ja menen isolle kivelle istumaan. Kivellä on muutama tumppi ja tulitikku. Katselen vettä ja mietin, että pitäisi vielä ehtiä soutamaan tänä syksynä.

Sitten jatkan kävelyä metsässä. Metsä on vain kapeahko kaistale kevyen liikenteen väylän ja järven välissä, mutta se on silti paikoin sankka ja luonnontilainen. Pari myrskyssä kaatunutta puuta kenottaa muihin puihin nojaten ja muutama makaa maata vasten.

Yhdestä puusta kuuluu tsik tsik ja lentää käpy maahan. Tuntuu, että vastaan voisi koska tahansa kävellä hirvi, karhu tai murhamies, mutta tiedän kaikki vaihtoehdot hyvin epätodennäköisiksi. Palaan kävelytielle ja yritän aloittaa uudestaan hölkkäämistä. Mutta en jaksa. Lopetan alkuunsa ja kävelen.

Seuraavan yönkin nukun huonosti. On olevinaan kaikenlaista murhetta ja miettimistä. Menen ennen yhdeksää sänkyyn, kun tuntuu, että olen sekä henkisesti että fyysisesti murusina, mutta ei uni silti ota tullakseen. Eikä varsinkaan tule jäädäkseen. Se tekee pikaisia vierailuja ja tarjoaa itseään levottomana, hauraana.

Purukalustoni on itsetuhoinen. Kun herään torkuskelun lomassa, tajuan purevani hampaita vimmatusti yhteen ja huomaan, että leukaperiin sattuu. En saa suuta kokonaan auki. Yritän rentouttaa kasvojani, mutta jännittyneisyys jättää Palaan pian -lapun tyynylle.

Seuraavana päivänä hampaita vihloo ja särkee.