Oma kuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

perjantai 31. elokuuta 2012

Aamulla hotellihuoneessa


Äiti nousee ja etsii silmälasejaan.
”Laitan silmälasit päähän ja menen suihkuun.”
”Laitat silmälasit päähän ja menet suihkuun?” toistan, paitsi että vaihdan persoonamuodot ja loppuvälimerkin.
”Niin. En mä nyt naamaani siellä kastele.”
Eilen äiti pesi hiuksensa lavuaarissa. Oli kuulemma hankalaa.
”Ihme tapa pestä aina yksi osa kerrallaan”, päivittelen.
”No mitä väliä sillä on, jos joka paikka tulee kuitenkin pestyä.”

Vähän ajan päästä äiti kertoo menevänsä pesemään hampaat. Meinaan kysyä, että pesetkö nyt vain ylähampaat ja suojaat pyyhkeellä huolellisesti alahampaat, mutta en viitsi.
Kun äiti on aamutoimensa hoitanut, menen minä vuorostani vessaan. Kuulen, että suihkun hanasta valuu vesi. Sammutan sen.
Ajattelen raportoida äidille, että jätit sitten vesihanan valumaan, mutta pysynkin hiljaa.
Yritän tässä kai sitä vähän opetella. Sanomatta jättämistä.

Kiitos tunnustuksesta



Kiitos Celialle, jonka oma blogi on http://solmukohtia.blogspot.fi/.
Celia antoi blogissaan tunnustuksen Yhdelle mun kaverille, "jonka lakoninen kerronta hurmaa jatkuvasti". 

Uneton esimerkiksi Seattlessa


Ulkomailla on yleensä enimmäkseen mukavaa. Mutta nukkumattomuus ja sen myötä väsymys, jonka myötä levottomuus ja ärtyisyys, aiheuttavat jonkin verran hankaluutta. Nukkumattomuus johtuu oudosta paikasta, vieraasta sängystä, kuorsaavasta huonekaverista, huoneen ulkopuolelta kantautuvista äänistä, sen sellaisesta.
Kun vihdoin nukahdettuaan herää yöllä vessahätään, miettii, arvaisiko sitä lähteä könyämään toilettiin vai saisiko sitä vielä kuitenkin nukuttua täyttyneestä virtsarakosta huolimatta. Vessaan nousemisessa on se vaara, että uneen palaaminen ei sitten ehkä enää onnistukaan. Jalkautuessa väkisinkin vähän virkistyy ja samalla saattaa päänsisäinen lipasto sen verran heilahtaa, että laatikot raottuvat, ja niihin rullalle käärityt ajatukset livahtavat vapauteen, alkavat leijailla miten sattuu, törmäilevät toisiinsa, asettuvat sekavaan järjestykseen, tai jäävät kokonaan asettumatta.
Sitä saattaa vaikka alkaa miettiä, olisiko sittenkin pitänyt ostaa ne silmälasit siitä optikkoliikkeestä, jossa käytiin. Mitähän siinä alennuskupongissa sanottiinkaan alennusprosentiksi? Sitten tuleekin jo mieleen, että heti täältä palattua on aika neuvolapsykologille lapsen asioissa, ja sitä rupeaa miettimään, mitä siellä pitäisi sanoa. Aatoksiin alkaa nousta kaikkea huolestuttavaa lapsesta. Jostain ilmaantuu ajatus, että lapsen isä on kyllä tehnyt kunnioitettavan suorituksen lapsen kieroonkasvattamisprojektissa hänkin, ja sitten jo rupeaa muistamaan kaikkea muutakin hyvin epäkivaa entisestä miehestä.
Tällainen mielen liikehdintä saattaa alkaa, vaikka olisi vasta arponut – vähän liian kauan – noustako vessaan vai ei. Sitten sitä saattaa nousta, kun vahinko – se ajatusten valloilleen pääsemisvahinko – on ikään kuin jo tapahtunut. Jos vaikka sitten vessareissun jälkeen osaisikin jo rauhoittua.
Mutta kun pääsee takaisin sänkyyn, alkaa miettiä, että olisihan sitä samalla jaloittelulla voinut napata maitohappobakteerikapselin, kun tuo maha on aika kipeä, ja kameran patteritkin olisi saanut ottaa jo pois latauksesta. Sitten sitä hautoo vähän aikaa uudelleen nousemista ja jonkin ajan päästä sitä sitten nousee.
Tämän jälkeen voisi jo levollisesti uinahtaa, kun kaikki on mukavasti hoidettu. Voisi ehkä, jos viereinen sänky ei narisisi nukkujan kääntyillessä, ja jos kääntyilijä ei päästäisi valveilla ollessaan tuskaisia ähkäisyjä ja kuorsaisi nukkuessaan.
Purukiskokin olisi pitänyt ottaa matkalle mukaan, kun öisin tulee taas purtua hampaita vimmatusti yhteen. Siitä sitten taas seuraa, että päätä voi päivisin jomotella, ennestään arkoja hampaita aristaa vielä enemmän ja korvatkin särkevät.
Kun yrittää rentouttaa jännittynyttä suunseutua pitämällä suuta vähän raollaan, alkaa kuola valua tyynylle ja lakanalle. Lämminkään kuolalammikko poskea vasten ei ole erityisen miellyttävä, mutta vielä inhempaa on asentoa vaihtaessa osua vanhaan, jo kylmenneeseen lätäkköön.
Lopulta armollinen nukahdus koittaa. Jo pian kuitenkin nukkuminen vaihtuu heräämiseen kädet puutuneina. Kun asennon vaihtamisen jälkeen on melkein jo uppoamassa uudelleen uneen, huoneseura alkaa heräillä. Paluu unien kultalaan ei siis tule enää onnistumaan. Että helvetin hyvää huomenta vaan kaikille!

perjantai 24. elokuuta 2012

Kissaeläimiä salilla ja vanhojen muistelua


Menen aamulla punttisalille, vaikka jotkin lihakset ovat vielä vähän kipeät toissapäiväisen käynnin jäljiltä. Ei lisä pahaa tee; sillä se lähtee, millä on tullutkin ja muut vanhat hyvät sanonnat.
Salissa on lähinnä vakioporukkaa: eläkeikäisiä miehiä ja keski-ikäisiä naisia. Suurin osa miehistä on kuuskyt plus -sakkia, jotka muodostavat kiinteän tiimin. Vähän nuorempi mies, joka on satunnaisempi kävijä, juttelee enemmän naisten kanssa, samoin salin vanhin, noin satakolmevuotias jäntevä ukko.
Mutta tänään ilmaantuu uusi tulokaskin: nuori jantteri. Tai nuori pantteri (jonka hyvinmuodostuneita käsivarsia tämä vanha puuma katselee kiinnostuneena). Hänellä kun on mustaksi värjätyt kiiltävät hiukset poninhännällä ja hän on satakolmevuotiaan tavoin pienikokoinen ja jäntevä. Hänellä ei ole punttisalivaatteita. Tai hihaton musta paita nyt sellaisesta ehkä vielä menisi, mutta farkut metalliketjuineen eivät ihan. Hän alkaa heti jutella paikan miehistön kanssa, mutta en oikein kuule / saa selvää / keskity, ja minulle jää koko lailla arvoitukseksi, mitä hän tarinoi. Jollekin hänen sanomalleen miehet jossain vaiheessa hörähtävät, ja sitten he puhuvat, että töihin ei kannata mennä krapulassa.
Nuori kolli puhuu vähän epäselvästi ja laiskasti, niin kuin sanat laahaisivat pitkin kitalakea, kun hän kiskoo niitä vaivalloisesti itsestään. Ääni on kimittävähkö, kuin murroikäinen, hivenen akuankkamainen. Puhetavasta, äänestä ja pienestä koosta tulee jotenkin mieleen Kimmo. Rauha hänen sielulleen.
Minä olin 27, Kimmo 18. Se oli hyvin omituinen ihmissuhde. Sekin.
Tapailimme yli puoli vuotta. Senkin jälkeen hän soitteli minulle. Välillä jatkuvasti, välillä harvemmin. Pisimmillään meni ehkä vuosi, etten kuullut hänestä. Hän palvoi minua, mikä oli sekä ahdistavaa että imartelevaa. Hämmentävää. Kun leivoin kakun, joka jäi likisatuksi ja maistui pahalle, hän söi sitä, koska minä olin sen leiponut.
Hän soitti usein äitinsä puhelimesta. Omia puhelinlaskujaan hänellä ei yleensä ollut varaa maksaa. Aina en vastannut. Puhelut noudattelivat aina aika lailla samaa kaavaa.
No haloo”, minä vastasin innottomasti.
Oot jo heränny,” hän totesi.
Ääni oli humalainen tai lääketokkurainen, epäselvä.
No just nousin.”
Mitäpä kuuluu?”
Ei tässä mitään uutta kai.”
Jaa, jaa”, hän sanoi venyttäen narisevat vokaalinsa kestämään ärsyttävän kauan.
Hemmetin rasittava saundi. Helvetti, että tyypin piti vähän väliä soitella, vaikkei sitten saanut sanotuksi mitään. Minun oli yritettävä kuljettaa keskustelua jotenkin, vaikka en ylipäätään pitänyt puhelimessa puhumisesta.
No mitäs sulle?” kysyin.
No ei paljon paskaakaan. Samaa paskaa. Kaikki menee päin vittua. Mä oon aika rajun näkönenki, ku mulla on molemmat silmät mustana.”
Hän nauroi. Itselleenkö? Hänelläkin ehkä oli jokin alkeellinen kyky itseironiaan.
Että turpaas oot taas saanu. Keneltä tällä kertaa?”
No yhet tyypit vaan kävi kimppuun. Kun musta liikkuu kaikkia paskajuttuja, että myyn huumeita ja muuta.”
En halunnut ilkeillä. Siksi en sanonut, että eiväthän sinun osamääräsi sellaiseen riittäisi. Kas kun muut eivät sen vertaa hoksanneet. Tai ehkä he hoksasivat.
Jaa”, sanoin.
Aika vituiks menee kaikki.”
No sun pitäis kai koittaa tehä tolle sun elämälles jotain. Ei asiat vaan tapahdu. Kyllä niihin voi vaikuttaakin.”
Irvistin sille tädille, jonka kuulin puhuvan äänelläni.
Voitaisko me nähä? Maksaks sä mun matkan, jos mä tuun sinne?” hän mankui kuin lapsi.
No en tietenkään maksa. Ja mitä hyötyä siitä näkemisestä nyt sitten olis?”
No olis vaa. Ois kiva nähdä, ku ei oo moneen vuoteen nähty. Puhuttais kunnolla.”
Emmä usko, että siitä mitään hyötyä olis”, sanoin.
Ihan kaverina vaan. Tai voitais me kyllä pannakin, kun sä oot paras, ketä mulla on koskaan ollu.”
Jaaha. Ei me nyt kuule enää panna. Sun pitäis varmaan kattellla itelles uus tyttöystävä.”
Emmä halua ketään muuta kun sut. Mulle sopii tollanen vähän vanhempi.”
Aha.”
No voit sä ny maksaa, jos mä tuun sinne.”
No en voi, älä ny jankuta. Lakkaa juomasta ja hoida asioitas kuntoon. Lopetetaan nyt tää puhelu.”
Voin mä ny tulla sinne. Ihan kaverina vaa.”
Moi ny.”
No miks mä en voi?”
Älä jankuta, mun tarvii ny mennä. Moi ny”, sanoin.
No soitellaan. Pärjäile. Moi.”
Hän nitkautti aina puhelunsa lopetukseen asiallisen, aikuisen, vaihteen päälle. Vonkuminen, narina ja avuttomuus katosivat. Lopetus oli aina reipas. Kuin hän olisi käynnistänyt nauhan. Kuin olisimmekin olleet hyvät ja kaikin puolin tasavertaiset kaverukset, jotka soittelivat vuorotellen toisilleen, juttelevat mukavia ja tärkeitä, mitä tahansa, ja sanovat lopuksi: No soitellaan. Pärjäile. Moi.

Kaverilta kuulin Kimmon kuolemasta. Kuolinuutisen saatuani laitoin Kimmon äidin puhelimeen tekstiviestin, jossa otin osaa. Pian sen jälkeen hän soitti. Sain taas tuttuun tapaan puhelun Kimmon äidin puhelimesta, mutta ensimmäistä kertaa puhelimen omistajalta itseltään.
Ennen kuin vastasin, jouduin kohtaamaan muistikuvan, jossa Kimmon äiti tulee poikansa huoneeseen huonoon aikaan.
Ei tänne kukaan tule”, Kimmo oli vakuuttanut hetkeä aikaisemmin, kun olin tuntenut oloni jotenkin turvattomaksi ja epämukavaksi rakastajani parvisängyssä hänen pienessä huoneessaan tämän vanhempien kodissa. Epämukavuus kasvoi huomattavasti siinä vaiheessa, kun Kimmon äiti avasi huoneen oven ja Kimmo nosti päänsä jalkovälistäni. Kiskoin peittoa päälleni ja toivoin heilahtavan peiton taikovan minut jonnekin toisaalle tai vähintään näkymättömäksi.
Vastasin puhelimeen etunimelläni.
Se on Mirja, Kimmon äiti, hei”, hän aloitti itkuisella äänellä.
Hän kertoi, että Kimmo oli löydetty rannasta. Veressä alkoholia ja lääkkeitä. Itsemurha oli kuitenkin ilmeisesti ollut tahaton.
Itkimme yhdessä. En minä tietysti samalla lailla surrut kuin Kimmon äiti, mutta surin kuitenkin. Kimmon äitiparka. Kimmo-parka. Ehkä minun olisi pitänyt suostua tapaamaan hänet.
Juuri, kun Kimmolla alkoi olla asiat hyvin. Hänellä oli oma asuntokin”, Mirja sanoi.
Minä olin vähän eri mieltä, mutta en tietysti sanonut sitä. Tiesin Kimmon puheluiden perusteella, että hän ei viihtynyt asunnossaan ja että sovittelu ei ollut onnistunut. Hän odotti vankilatuomiota aseellisesta kioskiryöstöstä. Viimeistään vankilassa hänet olisi rääkätty hengiltä.
Kimmon äiti sanoi puhelun lopuksi: ”Soitellaan.”
Miksi? Siksikö, että se tuli jostakin automaatista, niin kuin Kimmonkin puheluiden lopetukset. Vai halusiko hän oikeasti, että soittelemme, että minä joskus soittaisin.
Tietenkään emme sen koommin soitelleet.


keskiviikko 15. elokuuta 2012

Työvoiman palvelua


Enää ei ole työvoimatoimistoja, sen sijaan on työ- ja elinkeinotoimistoja ja työvoiman palvelukeskuksia. Työvoiman palvelukeskus -nimitys jättää liikkumavaraa tulkinnalle: meneekö työvoima keskukseen palveltavaksi ja palvelemaan?
Minulla reserviin siirtyneine työvoimineni on palvelukeskusaika kello yhdeksältä. Olen porraskäytävän alatasanteella noin kymmentä vaille. Kävelen hissille, jonka oven viereen kiinnitetyssä lapussa kerrotaan, että kuntouttavaan työtoimintaan neljänteen kerrokseen menevät asiakkaat pääsevät hissistä ulos, kun soittavat lappusessa ilmoitettuun numeroon, jolloin työntekijä tulee päästämään asiakkaan hissistä. Ihan älyttömän kätevää.
Onneksi olen itse menossa vain kolmanteen kerrokseen. Astun hissiin ja painan kolmosta. Mitään ei tapahdu. No, työttömällä on aikaa odottaa.
Sitten ovi sulkeutuu. Ja siinä kaikki. Painan uudestaan numeroa kolme. Hissi pysyy paikoillaan. Poistun hissistä ja kävelen kolmanteen kerrokseen. Rappukäytävässä kolmannen kerroksen suljetun oven kohdalla on kaksi miestä odottamassa. Vanhempi, siististi kammattu ja huolitellusti pukeutunut silmälasipäinen, luultavasti vähän alle viisikymppinen mies seisoo. Nuorempi, ylipainoinen, kalju, farkkuihin, t-paitaan ja mustaan hapsuliiviin pukeutunut istuu rappusilla. Hänen kätensä tärisevät vähän. Suljetun oven takaa livahtaa nainen rappuun, mutta ei päästä meitä sisään.
”Aukee yhdeksältä”, hän sanoo ja kävelee raput alas.
Istun lihavan miehen viereen. Hän haisee viinalta.
”Sisälle menossa?” hän kysyy.
Vastaan myöntävästi.
”Ja aika yhdeksäksi?”
”Juu”, sanon.
Miehet naurahtavat. He naurahtavat sille, että tässä meitä odotutetaan rappukäytävässä, vaikka meille on aika varattu yhdeksäksi. No, työttömällä on aikaa odottaa. Vaikka sitten rappukäytävässä.
Tuijotan vierustoverini sandaaleista kurkkivia paljaita varpaita. Kynnet ovat vähän likaiset, aika pitkät. Seisovalla miehellä on ruskeat purjehduskengät.
Tässä on tämä viiteryhmäni nyt sitten taas tässä kohden elämää, mietin ja napisen yhdessä miesten kanssa sitä, että pitää rappukäytävässä odotella.
Miehet kertovat, mistä kaukaa ovat matkustaneet typ-käynnilleen. Ja kun asumisasioista puhellaan, istuva mies jatkaa teemasta: ”Mun luona asuu nyt yks kaverikin. Mutta ei se mua haittaa. Se siivoo siellä.”
”Sellainen siivoova ihminen olis hyvä kyllä joka kodissa olla”, sanon, ”meiltä sellainen puuttuu.”
”Mulla ei oo rahaa, mutta kaverilla menee vielä huonommin. Sillä ei oo papereita ollenkaan, Kela-kortti vaan. Sillä oli Ruotsin paperit, mutta ne meni vanhaks. En tiedä, eikö se uskalla mennä poliisilaitokselle hakeen uusia", mies kertoo.
”Se ei mee enää töihin, sillä on selkä niin sökö.”
Kysyn, että eikö kaverin kannattaisi sitten hankkia eläkepaperit.
”Se onkin menossa nyt lääkärille. Että pääsis eläkkeelle. Mun ikänen.”
Kerron tuntevani useitakin nuoria eläkeläisiä.
Vieressäni istuva mies kaivaa muovisen koskenkorvapullon povestaan. Tarjoaa kohteliaasti ensin seisovalle miehelle:
”Maistuuko?”
”Ei, ei”, naurahtaa mies.
Minulle tarjoamatta vierustoverini ottaa pitkän huikan ja kadottaa putelin sen jälkeen jälleen liivinsä alle.
”Ei muuten, mutta kun alkaa olla tota vapinaa”, hän selittää, että emme luulisi, että hän muuten.
”On se kumma, kun rahaa ei oo, mutta viinaa on aina”, hän toteaa, vähän kuin jonkun näkymättömän paheksujan puolesta.
Seisova mies kaivaa taskustaan näytille kaksi seteliä: ”Mulla on tän verran vielä. Viistoista euroo.”
”Poltaksä?” rahamies kysyy istuvalta.
Kun istuva mies kertoo polttavansa, seisova mies kysyy, miten hänellä siihen on varaa.
”Mullahan on toi Teboilin kortti. Sillä saa. Se on mulle jääny niistä ajoista, kun olin vielä hommissa.”
Seisova mies kertoo lopettaneensa kaksi vuotta sitten sikarinpolton.
”Kolkyt vuotta poltin.”
Hän kertoo myös olleensa pitkään sairauslomalla jonkin fyysisen vaivan takia.
”Juu, mää olin kans”, sanoo istuva mies: ”suolisolmu.”
Seisova mies naurahtaa.
”Kaikenlaisia mukavia vaivoja.”
”Joo, muthan leikattiin tosta auki.”
Istuva mies vetää etusormellaan viivan mahansa poikki ylhäältä alas.
”Ommeltiinko kiinni kanssa? Ettei pääse koskenkorvat valumaan ulos”, seisova mies hihittelee.
”Joo. Tai ei ommeltu. Laitettiin semmoset niitit.”
”Nitojalla kiinni”, hymyilee seisova mies.
Istuva mies lisää vielä: ”Mulla oli avannekin – paskapussi.”

Noin minuuttia vaille yhdeksän nuori aran näköinen tyttö tulee avaamaan oven, ja pääsemme aulaan istumaan. Ja seisova mies pääsee vessaan, hänellä kuulemma oli jo kova hätä. Oven avannut tyttö, jolla on pitkä taakse letitetty tukka ja silmälasit, menee aulassa olevaan hissiin ja tekee mitä ilmeisimmin tarvittavat asetukset, jotta hissi alkaa toimia.
”Oliskohan mulla mynttoneita?” mies miettii ääneen ja hymyilee minulle vähän. Hän kaivelee housujensa taskua ja löytää sieltä hengenraikastajan, joka pastillin ulkonäöstä päätellen on pyörinyt ja kostunut taskunpohjalla jo hyvän aikaa. Mies panee pastillin suuhunsa.
Vessasta tuleva mies istuu Mynthon-miehen viereen.
He jatkavat jutusteluaan. Mynthon-mies kertoo vuokransa olevan yli viisi sataa.
”Mulla ei oo vuokraa, kun ei ole asuntoakaan. Osoite: Poste restante.”
Minua tullaan kutsumaan ensimmäisenä aulasta, jonne on tullut vielä kaksi muutakin odottajaa. Pääsen taas kerran juttelemaan kahden työllisyydenhoidon ammattilaisen kanssa työhistoriastani ja työnhakusuunnitelmistani. Myöhemmin naisseuraamme liittyy mies, jolle kertaan jälleen samoja asioita ja jonka kanssa sovin tapaamisen muutaman viikon päähän. Hänelle menen esittelemään ansioluetteloani, ja hän sitten mahdollisesti tukee ja avustaa minua työnetsinnässäni.
Vähän ennen lähtöäni pyydän hakemuksen ansiosidonnaisen päivärahan hakemista varten. He ihmettelevät, olenko minä oikeutettu sellaiseen. Väitän olevani. Hei kuitenkin kertovat, että palkkatuetusta työstä hyvitetään vain puolet, kun katsotaan työssäoloehdon täyttymistä. Kuulen asiasta ensimmäistä kertaa. Aina jotakin yllätystä. Olen minä työelämässäkin törmännyt monenlaisiin haasteisiin, mutta työttömyys se vasta haasteellinen ala on. Riittävä perehtyneisyys tuntuu olevan mahdotonta.
Käy ilmi myös ristiriita työtodistuksen ja todellisuuden välillä viimeisen kahden kuukauden työpätkäni osalta. Vaikka työ oli ”normaalia” palkkatyötä, työtodistuksessani lukee sen olleen palkkatukityötä. On siis haettava uusi työtodistuskin, ennen kuin voit täytellä päivärahahakemusta.
Pyydän varmuuden vuoksi myös ansiosidonnaisen päivärahan hakemusta, vaikka minun onkin laskeskeltava uudelleen työssäoloehtoni täyttyminen.
”Ei meillä täällä ole, täytyy kysyä tuosta aulasta, onko siellä.”
Menen työntekijöistä yhden kassa aulaan, jossa sitten yhteensä kolmen työntekijän voimin ihmetellään, onko heillä päivärahahakemuksia ja missähän niitä olisi. Monta kaappia ja laatikkoa myöhemmin etsitty paperi löytyy ja saan sen mukaani. Vaikka eiväthän ne minun työviikkoni ansiosidonnaiseen riitä. Saatana.
Lähes tunnin palvelukeskussession jälkeen heipatan työllistämäni porukan. Odotustilassa istuu kolme asiakasta.
Lähtiessäni poikkean vielä aulan vessaan. Painan valokatkaisijaa. Kestää ihmeen kauan, ennen kuin valo syttyy. No, työttömällä on aikaa odottaa.
Lopulta valo syttyy, mutta vain käsienpesuosastoon. Vessan puoli jää pimeäksi.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Hetki ennen katastrofia


Olin ehkä lukion ensimmäisellä luokalla, kun pyöräilin riippusiltaa ylös ja vastaan käveli mielenterveysongelmainen nainen, joka oli mahdollisesti myös humalassa. Hän käveli suoraan kohti, joten minun oli pysähdyttävä. Nainen tarttui kiinni sekä minusta että pyörästä ja työnsi minut sillan kaidetta vasten. Kaikki tapahtui nopeasti.
Kun olin ahdistettuna pyöräni ja kaiteen väliin, tajusin, etten pääse tästä mihinkään. Tajusin, että hän voi tehdä minulle mitä tahansa, enkä minä pääse pakoon. Nainen kysyi uhkaavalla äänellä: ”Uskotko sä Jumalaan?”
Mietin tuskallisen pitkän sekunnin, kumpi vastaus on oikea, ja koska naisen hyökkäävä toiminta ei minusta ihan nasaretilaisen oppien mukaista ollut, vastasin, että en.
Vastaus oli väärä.
Nainen tönäisi minua vähän ja komensi: ”Ala uskoa!”
Lupasin, ja hän päästi minut menemään.
Ymmärrän hyvin, että miekka on toimiva apuväline käännytystyössä.
Aika lailla samoihin aikoihin osuu tapaus, jolloin nousin tuntemattoman nuoren miehen autoon. Hän oli joskus aiemminkin pyytänyt minua kyytiin, kun oli nähnyt minut kävelemässä yksin yöllä kaupungilta kotiin. Olin kieltäytynyt, mutta olin miettinyt, mahtaako mies olla joku, joka minun pitäisi tuntea, kenties veljen kaveri, koska hän oli puhutellut minua kovin tuttavallisesti. Kun hän sitten taas kerran tarjosi kyytiä, ajattelin, että no jos nyt vaikka sitten. Menin autoon.
Kun olimme lähellä kotiani, mies kysyi, lähtisinkö kuitenkin hänen mukanaan vielä vähän ajelemaan, hän tuo minut kotiin sitten. Suostuin.
Kun olimme pimeällä tiellä, kaukana taajamasta, hän ehdotti, että laittaisin käteni hänen reidelleen. Tämä oli hetki, jolloin tajusin, että en pääse pakoon, että hän voi tehdä mitä vain.
Laitoin vaivaantuneena käteni hänen reidelleen.
”Voisitko liikuttaa sitä kättäs vähän ja painaa pääs tohon mun jalkojen väliin.”
Aloin liikuttaa kättäni hitaasti edestakaisin miehen reidellä ja sanoin mahdollisimman kevyen leikkisästi, että ehkä mä nyt en laita sitä päätä tohon, se vois haitata sun ajamista. 
Pian sen jälkeen yritin huolettoman hyväntuulisesti ehdottaa, että ajettaisiin taas kaupunkiin päin.
Hän noudatti ehdotustani. Koetin jutella mukavia ja hymyillä paljon. Pidin kättä miehen reidellä, kunnes olimme kaupungin katuvalojen alla. Kun olimme ehtineet pääkadulle asti, sanoin, että mä voisin jäädä tässä pois. Olin päättänyt, että jos hän ei pysähdy, hyppään autosta vauhdissa, joka ei keskusta-alueella ollut kovin suuri. Mies kuitenkin ajoi tien sivuun ja antoi minun poistua pysähtyneestä autosta.
Muutamaa vuotta myöhemmin olin yksikseni menossa Barcelonan Picasso-museoon, mutta olin unohtanut, että on maanantai ja tyypillinen museoiden kiinniolopäivä. Museon lähistöllä kävelleessäni olin harhautunut vaarallisena pidettyyn kaupunginosaan, ja sain huomata, ettei kortteliston maine ollut tuulesta temmattu.
Kohdalleni osui jälleen mielenterveysongelmainen nainen. Minut nähdessään hän alkoi huutaa kuin eläin ja syöksyi päälleni. Nainen tunki likaiset sormensa suuhuni ja työnsi minut seinää vasten. Tämä keski-ikäinen espanjatar oli pesemätön ja pahanhajuinen eikä ilmeisesti pitänyt turisteista. Jälleen olin tilanteessa, jolloin tajusin, että tässä olen enkä muuta voi. Ainoa asia, mitä kykenin suustani saamaan, oli typertyneesti naurahdettu ”hui”. Uskoin, että nainen ryöstää minut, satuttaa minua esimerkiksi veitsellä tai sekä että.
Mutta ei. Hän vain huusi kuin tapettava ja piti minut hetken aikaa seinää vasten, sitten lähti pois.

Painajaisissakin tuskaisin hetki on se, kun tajuaa, että kohta tapahtuu jotakin kamalaa, että enää ei ole mahdollisuutta paeta.
Valveilla ollessa point of no return on paitsi kamala, joskus myös ristiriitaisesti viimeinen hyvä. Tuohon hetkeen saattaa haluta jäädä roikkumaan ikuisiksi ajoiksi, koska se on hetki, jolloin pahinta ei vielä ole tapahtunut.
Kuulin joskus kirjasta, jonka tarina kertoo tuosta sekunnin osasta, mutta en ole lukenut sitä. Siinä lapsi on jäämässä auton alle, mutta hetki, jolloin auto ei ole vielä osunut lapseen, on hetki, jolloin kaikki on vielä hyvin.
Kun lapseni oli vauva, hän oli isänsä kylvetettävänä kylpyhuoneessa. Kylvyn jälkeen isä kuivasi lapsen ja laittoi jälkeläisellemme vaipan ja yövaatteet. Oletin, että tämän jälkeen isä kaataa kylvystä vedet pois ja on lapsen kanssa. Minä istuin omassa työhuoneessani.
Jossain vaiheessa olin kuulevani veden loiskahduksen. En jäänyt kuitenkaan ihmettelemään asiaa, en kai uskaltanut jäädä. Pyyhkäisin kuulokuvan pois ja jatkoin hommiani. Kun jonkin ajan päästä kuulin taas loisketta, jäin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja pakotin sitten itseni keskeyttämään työni ja nousemaan tuolista. Kävelin hitaasti ja varovasti olohuoneen poikki. Kun olin ehtinyt miehen työhuoneen ovelle, näin miehen istuvan tietokoneensa ääressä ilman vauvaa.
Nyt ehkä odotuksenmukainen reaktio olisi ollut sännätä salamana kylpyhuoneeseen, mutta minä jatkoin matkaa hyvin hitaasti. Hyvin varovasti. Tämä oli se hetki, kun kaikki oli vielä hyvin. Kylpyhuoneeseen meneminen oli todella pelottavaa. Mutta menin sinne.
Lapsi istui tyytyväisenä kylpyammeessaan vaatteet märkänä, vaippa tonnin painoisena vedestä. Mies oli unohtanut tyhjentää vannan ja sitten jo kohta unohtanut itsensä koneelleen. Lapsi oli konttaillut kylpyhuoneeseen ja kiivennyt takaisin muoviammeeseen.
Mutta pahin ei ollut tapahtunut.

perjantai 10. elokuuta 2012

Seuraa Jeesusta!


Aamun lehteä lukiessa silmiin osuu kuva ysisatas-Saabista, joka on maalattu vanhan poliisiauton näköiseksi. Kyljessä ei kuitenkaan lue POLIISI vaan JOH. 3:16. (Googlettamalla selviää, että kyseinen Raamatun kohta on: Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.)
Kuvan alla on juttu, joka kertoo, että auto kuuluu lapsuuden kotikuntani helluntaiseurakunnan pastorille. Jutussa kerrotaan myös, että auton perässä lukee: Älä mua seuraa, seuraa Jeesusta.
Lause kuulostaa tutulta ja johdattaa minut varhaisnuoruuteeni ja – kuinka ollakaan – helluntaiseurakunnan teetupaan.
Googlaan saabistin selvittääkseni, voisiko kyseessä olla sama mies, jonka kanssa minä tyttökavereineni kinasin kahdeksankymmentäluvulla puisen pienkerrostalon kellarissa. Internetin tiedot osoittavat, että eri mies. Tämä pastori on liian nuori ja liian äskettäin uskonsa omaksunut.
Moni hakukoneen tarjoama linkki vie kuviin miehen huomiota herättävästä autosta, ja autokuvat taas alkavat livuttaa mieleeni helluntaiseurakuntamuistojen lisäksi lapsuuden automuistoja.
Ennen Saab 900:aa poliisiautoina oli Volvoja ja Saab ysiysejä. En tiedä, johtuiko poliisiautoista vai mistä, mutta minun ensimmäinen autonmerkkisuosikkini, ehkä joskus viiden ikävuoden hujakoilla, oli juuri Saab 99. Niihin aikoihin meidän taloon muutti pieni Tuuli-tyttö, jonka perheellä oli tuollainen Saab, ruskea. Se oli minusta hieno auto.
Muistan kaikkien lapsuudenaikaisten kavereitteni sekä naapuriemme autot ja yhden kaverin perheen auton rekisterinumeronkin. Meidän perheellä oli siihen aikaan harmahtava Lada, jonka hohdokkuutta yhden kaverin silmissä yritin lisätä valehtelemalla, että siinä on jääkaappi.
Siihen aikaan isäni ei tavannut lukita auton ovia, ja menin välillä kavereiden kanssa Ladaan leikkimään, vaikka se oli kiellettyä. Rattia piti yrittää väännellä vain ihan vähän, ettei se jämähtäisi lukkoon, mutta kyllähn se aina jämähti. Kerran isä tuli riuhtaisemaan minut kuskin paikalta ja antoi kunnon tukkapöllyt. Kun oli sanottu, ettei auto ole leikkipaikka.
Meidän Ladan rekisteri oli ämäf kakskuusyks. Kilpi oli mustapohjainen. Seuraavassa autossa, joka oli valkoinen BMW, kilven pohja oli jo valkoinen ja rekisteri uuhoopee viisnollakaks. Se auto oli meillä meillä vielä siihen aikaan, aika huonokuntoisena, kun aloittelimme nuoruutta ja iltojen viettoa pois kotoa. Bemari ostettiin käytettynä eikä sitä huollettu koskaan.
Kylmillä säillä poikkesimme joskus helluntaiseurakunnan teetupaan lämmittelemään ja kuulemaan uskonmiehiltä muun muassa, että vastasyntyneen kaste on saatanallinen toimenpide.
Teetuvalla kävi välillä muitakin nuoria kylmyyspakolaisia, kerran Jannekin, johon kaverini kanssa olin ihastunut.
Kun Janne ystävineen nousi omasta pöydästään ja lähti kohti portaita, me kaverini kanssa päätimme oitis lähteä myös. Kun olimme portaiden alapäässä, pojat jo melkein ulko-ovella, helluntaiseurakunnan pastori huusi peräämme: ”Älkää poikia seuratko, seuratkaa Jeesusta.”  

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Vaikeita temppuja


Äiti oli meillä yötä. Aamulla, kun minä seisoin pahaa aavistamattomana parvekkeen oven edessä ja äiti seisoi ihan lähellä minua, hän kysyi: ”Missä sulla se tatuointi on?”
Olin tavallaan osannut odottaa tätä hetkeä, joten tullessani tällä tavoin yllätetyksi en ollut ihan kauhean yllättynyt. Loppujen lopuksi yllättävintä oli ehkä se, että lapseni oli tullut maininneeksi mummulleen äitinsä tatuoinnista vasta eilen.
Vastaukseksi osoitin hihaani, tatuointikohtaa.
Yritin olla tuntematta itseäni noloksi lapseksi, joka on ollut tuhma, jäänyt kiinni kielletystä asiasta ja tuottanut pettymyksen äidilleen. En tiedä, miten onnistuin. Enkä tiedä, oliko äitikin yrittänyt olla kuulostamatta syyttävältä aikuiselta, mutta jos oli, hän ainakaan ei onnistunut.
”Onko se iso?” äiti jatkoi tenttaamista, ja koska tiesin, että hän tarkoitti, että eihän se nyt vaan herranjumala ole kauhean iso, sanoin hätäpäissäni (toki kepeän viileää välinpitämättömyyttä tavoitellen), että ei. Sitten jo mietin, että mahtoiko se olla valhe, onhan ihon alaisella tekstillä sentään pituutta viitisentoista senttiä.
Olisi kiva kasvaa aikuiseksi, jopa äiti-suhteessaan, mutta mitenhän sellainen temppu tehdään?

Viime aikoina olen päivisin ollut vähän väsynyt ja aikaansaamaton, mutta pari päivää sitten päätin hoitaa vihdoin makuuhuoneen verhoasiat kuntoon. Nousin keittiöjakkaralle ja palautin kiskoiltaan pudonneen verhopidikkeen takaisin ruotuun. Pala kakkua. An easy frankfurter. Seuraavaksi oli vuorossa rullaverhon operointi, joten pujottauduin yläverhon alle. Kapan heiluttelun myötä sain kasvoilleni ja hengitysteihin kohtuullisen pölläyksen tomua.
Muovinen pienistä palleroisista koostuva ketju, jota vetämällä rullaverhon olisi pitänyt nousta ja laskea, oli liikkunut niin, että lukkokohta oli joutunut ylös, eikä ketju päässyt kulkemaan kuin pienen matkan ylöspäin. Yritin saada stopparia kiskottua alemmas ensin hyvällä, mutta eihän se mihinkään liikkunut. Koska minun hermojani ei ole laadittu soveltumaan pitkäjänteiseen puuhasteluun, yritin ratkaista ongelman kärsivällisen mietinnän sijaan käyttämällä raakaa eli epäkypsää voimaa ja nykäisin ketjusta vähän reippaammin. Ja katso, ykskaks minulla oli lattialla pitkä pätkä katkennutta muoviketjua ja ikkunassa rullaverho, jota voisi tästä eteenpäin käyttää kätevästi sillä keinoin, että nousee keittiöjakkaralle ja pyörittää rullaa käsin. Joskaan rulla ei tälläkään menetelmällä helposti liiku.
Toisaalta, kai se rullaverho voi olla aina alhaallakin. Säästyy siinäkin mukavasti aikaa tähdellisemmille askareille, kun ei päivittäin hilaile verhoa ylös–alas. Valoahan saa lampustakin.

Täytynee hakea pyykit alakerran koneesta ja mennä suihkuun. Jos jaksaisi sitten vielä jokusen tunnin pysytellä hereillä ja seurustella lapsen kanssa, jolla on asiaa koko ajan. Loputtomasti kysymyksiä, loputtomasti selostettavaa. Ja kaiken aikaa kauhea vauhti päällä. Hän ei ole mikään hiljainen, omiin oloihinsa vetäytyvä tyyppi.
”Mikä on semmonen kortti, jossa on neljä pientä sydäntä ja kaks isoo ja niissä on semmonen väkänen niin kuin omenassa?” hän kysyy.
”Pata kakkonen”, vastaan.
Lapsi tuo silmieni eteen patakakkospelikortin niin että katsoo itse kortin selkäpuolta ja selostaa taikurin elkein:
”Mun pitää arvata, mikä kortti tää on. Mä en oo ees kattonu sitä. Ööö, pata kakkonen! Oliko oikein?”

torstai 2. elokuuta 2012

Elokuu


On vasta toinen päivä elokuuta, ja hoksaan jo kääntää seinäkalenterista esiin kuluvan kuukauden. Näin sitä vaan työtönkin seuraa aikaansa. Usein sivu tulee käännettyä aikaisintaan kuun puolivälin paikkeilla.
Elokuu. Kuolokuun vastakohta? Vittu eletään / vielä kun ehditään.
Päätä särkee vähän. Tai oikeastaan paljon. Pitäisi lähteä ulos.
Pitäisi taas kaikenlaista. Kalenterin sivu on jo käännetty, mutta makuhuoneen yläverhon (on sillä kai joku hienompikin nimi, kappa?) kiskoiltaan pudonneen verhoklipsin (on sillä kai joku hienompikin nimi, en tiedä mikä) voisi vihdoin kiinnittää takaisin uraansa. Samaisen ikkunan pimennysverhon voisi ehkä korjata, että sen saisi hilattua vähän korkeammalle; nyt se jumittuu paljastettuaan 20 sentin valokaistaleen ikkunan alareunasta. Roskia voisi viedä, pölyjä pyyhkiä, leikkuulaudalta kipata muruset roskiin, kuivuneet pyykit siirtää kylpyhuoneesta kaappeihin, nostaa takin ja juomapullon lattialta, lähteä lounaalle, käydä kaupassa, hakea töitä, olla masentumatta, ryhdistäytyä.
Aamun lehtikin on vielä lukematta.
Eilen oli lähes vuoden tauon jälkeen ensimmäinen työttömyyspäivä. Kävin lenkillä ja asuntomessuilla. Vasta illalla oli aikaa olla surumielinen ja yksinäinen.
Asuntomessuilla oli enimmäkseen pariskuntia, sen näköisiä pariskuntia, että he olivat hakemassa vinkkejä omaan yhteiseen rakenteilla tai vähintäänkin suunnitteilla olevaan kotiinsa. Minä varmaan näytin ihan siltä mikä olinkin: huonosti naamioitunut soluttautua, joka vain pällistelee ilman pienintäkään aikomusta rakentaa, remontoida tai ostaa helvetin kallista designkiuasta.
Sisäänkäyntiä seurasi messuhalli, jossa oli tyrkyllä kaikenlaista huonekalua ja sisustustuotetta. Yhden pariskunnan naisosapuoli nosti pöydästä mustaa kassimaista koria tai korimaista kassia ja kysyi mieheltään: ”Kävisikö tää meijän kylppäriin?”
”Ei”, mies sanoi.
”Miksei?”
”Ei.”
”Miksei?”
”Ei.”
Parisuhdekommunikaatio on iloinen asia.
Kiersin messutaloja, mutta vain harvoin jaksoin juurikaan innostua mistään näkemästäni. Suurin osa kaikesta siitä, mikä ei ollut rumaa tai tylsää, oli ihankivaa.
Yhden talon eteisessä kuitenkin koin melko tuntuvan elämyksen: Kaulallani oli jotakin, ja yritin huiskaista sen pois. Silloin se pisti. Jumankekka, että teki hetken aikaa kipeää. Lapsuudestani muistin, että ampiaisen pisto ei kuitenkaan satu kovin kauan. Messutalojen peileistä koetin kurkkia, minkämoinen jälki kaulallani on ja kuinka isoksi pistoalue turpoaa.