Oma kuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Vuokrasuhteita

Vanhempien luota maailmalle lähdettyäni olen hankkinut monta melko persoonallista vuokranantajakokemusta.

Opiskeluaikana asuin yksiössä, johon kuului myös kylmäkellarikoppi ja kanahäkkikomero – noin niin kuin periaatteessa. Kuitenkin vuokrasopimuksen tehtyäni vuokranantajasetä ohimennen mainitsi, että ei kai haittaa, että minun kylmäkaappini on täynnä heidän hillojaan, eikä näin ollen minun käytettävissäni. Sanoin, että ei haittaa.

Verkkoseinäkoppini lukkoonkin sain avaimen vasta monen pyytämisen jälkeen. Toisen avaimen hän luonnollisestikin piti itsellään, ja erään kerran huomasin kopperoon ilmaantuneen vuokranantajani kuntopyörän sekä monta isoa ja pientä pahvilootaa oman patjani seuraksi. Se jo melkein haittasi.

Eräs vanhaisäntä sitten taas kantoi kovasti huolta mahdollisista asumisen jäljistä omistamassaan kaksiossa. Kämpän muovimatto oli jo asuntoon muuttaessani kunnoltaan luultavasti läntisen pallonpuoliskon karmein. Sen uurteissa asui vuosikymmenten töhkät, jotka eivät järeilläkään aineilla eivätkä edes juuriharjalla jynssäämällä näyttäneet yhtään vähenevän, vaikka vesi ämpärissä olikin joka pesukerran jälkeen synkeän mustaa. Lattiassa oli lian lisäksi myös jos jotakin mustaa viirua, läiskää, painaumaa, reikää ja tuhrua. Eikä keittokomerokaan läpilahoine kaapinovineen ollut aivan edustustasoa.

Vuokranantaja myös suhtautui hyvin vastahakoisesti ajatukseen vuokran alentamisesta putkiremontin aikana ja mainitsi, että vuokra tietenkin nousee, jos mieheni naimisiin mentyämme muuttaa samaan asuntoon.

Mutta kaikessa mykistävässä erikoisuudessaan suosikkini oli vuokranantajarouva, joka pyysi minua vaihtamaan asuntoni ikkunaverhot.

”Onko sinun ikkunassani tuollainen vaate poikittain?” hän aloitti puhelun.

”Ei kyllä ole,”, sanoin hämmästyneenä, koska luulin, että hän oli nähnyt jossakin asunnossa ikkunaan ripustettuina esimerkiksi farkut. Mutta sitten selvisi, että hän todellakin puhui minun verhoistani.

”Ei ole ihan yhdentekevää, miltä ikkunat näyttävät kadulta katsottuna”, vanha rouva selitti.

”Että voisitko vaihtaa ne. Minä voin kyllä maksaa, jos se on siitä kiinni”, äveriäs vuokranantajani hövelisti lupasi.

Olin niin häkeltynyt, että myönnyin kaikkeen, enkä edes ottanut vastaan rouvan maksamistarjousta.

Siinä talossa, jonka rouva kokonaisuudessaan omisti, kun oli aina tavattu käyttää vertikaalista – ei horisontaalista – verhomallia.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Oman itsen vieraus

Olen ihminen. / Mutta mikä sen on?

Sielun veljet: Ihminen

”Ole vain oma itsesi!” sanovat. Mutta kuka meistä sen oman itsensä niin hyvin tuntee, että osaisi olla se?

Minussa ainakin on sekä jekyllini että hideni. Olen tai olen olematta siis monin eri tavoin oma itseni. Olen usein kovaääninen ja puhelias, jopa hyökkäävä, mutta olen myös arka, estynyt ja varautunut. Olen rääväsuinen möläyttelijä ja toisaalta pyrin äärimmäiseen hienovaraisuuteen ja toisen loukkaamattomuuteen.

Kyllä minulla jonkinlainen aavistus on siitä, millainen minun oma itseni on, mutta en tiedä, onko aavistus oikea.

Olimme kaverin kanssa puolisentoista vuotta sitten loppuillasta baarissa, jossa myytiin halpaa Crowmooria. Baarin ovesta tuli sisään nuorehkojen miesten porukka, hevimiehiä. Pitkiä hiuksia, bändipaitoja, nahkatakkeja. Arvioin heidät kaikki nopeasti: ei ketään, jonka haluaisin viedä kotiini. Miehet tulevat istumaan viereiseen pöytään.

”Ketä noista panisit, jos olis pakko?” kysyn kaveriltani, koska baarissa tulee usein keskusteltua Olennaisista Asioista.

Hän katsoo naapuripöydän tarjontaa ja alkaa kikattaa.

”Tota”, hän osoittaa selkänsä takana istuvaa pitkää vaaleaa miestä, jonka hiukset ulottuvat alaselkään.

”Ketäs sä?”

”En kyl tiedä. En ketään. Mutta en ainakaan tota, jota sä.”

Yksi pöydän nuorista miehistä katsoo suoraan kohti ja hymyilee meille. Hän ei ole se, jota kaveri panisi – jos olisi pakko. Minua alkaa naurattaa. Mies hymyilee yhä. Häkellyn, on katsottava muualle.

Hän tulee meidän pöytään. Tyyppi katselee meitä kumpaakin, arvioi vuorostaan meitä, avoimesti. Miehen katseen kulku minusta kaveriin ja kaverista minuun, ylhäältä alas ja alhaalta ylös, vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle tuntuu hieman kiusalliselta. Mietin myös, mahtaako hän rankata kaverini minua korkeammalle. Kaverini kuitenkin kääntää miehelle selkänsä, alkaa katsella toisaalle. Siksi mies katsoo minuun, kun ehdottaa:

”Voitaisko me mennä ulos suutelemaan?”

Minusta ehdotuksessa on erityisen hassua se, että hän pyytää lähtemään ulos. Ulos voidaan mennä tappelemaan, mutta että pussailemaankin. Huomautan hänelle tästä. Mies sitten ystävällisesti ilmoittaa, että voisimme suudella tässäkin.

Hän ei ole ulkonäöltään ollenkaan tyyppiäni. En kuitenkaan halua esittää kainoa neitoa, jollainen oikeasti olen. Olen se röyhkeä ja rempseä itseni, joka on valhetta ja näytelmää niin kuin melkein kaikki elämässä.

”Suudellaan vaan.”

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Sinä Petroskoi, minä Petroskoi

Matka Carelian Faces -tapahtumaan alkoi Tampereelta vähän yhdeksän jälkeen 15.9. 2005 torstaiaamuna. Kipusimme linja-autoon turkulaisten sekaan ja lähdimme Petroskoita kohti.

Venäjän rajalla jonottaminen alkoi kello 16.20, ja noin kolme tuntia myöhemmin monien jonojen, tarkastusten sekä autosta ja autoon nousemisten jälkeen nousi viimeinen puomi rajalla. Ah Venäjä!

Ensimmäisiä havaintoja naapurimaan puolelta: hassuja taloja, rumia taloja, ränsistyneitä taloja, kauppoja. Mutta jo pian yllämme lepäsi venäläinen pimeys, eikä maisemia liiemmin voinut ihmetellä. Ennen määränpäätämme pysähdyimme heti rajan jälkeen kaupassa ja myöhemmin yhdellä huoltoasemalla, missä täti naputteli ostosten hinnat kassakoneelle ja sitten toisen hinnan pienemmän laskimen näytölle. Tämä suurempi hinta oli se, joka piti maksaa, mutta arvoitukseksi jäi, miksi. Pari onnekasta välttyi tältä mystiseltä korotukselta, joka ei tuntunut siis olevan turistilisä eikä näyttänyt liittyvän alkoholijuomiinkaan.

Huoltoaseman pihalla aioin kuvata Ladaansa tankkaavaa poliisia, mutta se oli miliisin käsimerkeistä päätelleen ehdottomasti NET.

Kun vierustoverini yritti linja-autossa avata venäläiskaupasta ostamaansa sipsipussia, se räjähti kovaäänisesti kuin ilmapallo tai ilmatäytteinen paperipussi, kun sitä lyö lujaa ja aukesi alapuolelta. Venäjällä kaikki on toisin.

Matka sujui perille asti ihan mukavissa merkeissä. Join Slang-merkkisiä koktailijuomia, juttelin henkeviä ja kuuntelin muiden (väsymyksen ja viinan höystämiä) lennokkaita juttuja. Esimerkkeinä mainittakoon, että yksi kuulemani keskustelu käsitteli astraaliyhteyttä ja toinen meni tähän tapaan: ”Mä tuun istuun tähän sun viereen. Voinko mä ottaa sua kädestä kiinni? Mä oon Kari.”

Kun pääsimme kahden aikaan yöllä Pohjola-hotellin eteen, oli jo aikakin. Auton vessasta oli loppunut vessapaperi jo Suomen puolella ja vessan ovessa roikkuva ekologis-epähygieeninen käsipyyhe oli litimärkä. Kuski oli äkäinen, lähes joka matkustajan pää oli väsymyksestä ja/tai viinasta utuinen, ja istuakin oli saatu aika lailla tarpeeksi.

Huoneiden jako sujui onneksi yllättävän nopeasti ja pääsimme varsin joutuisasti palelemaan 170-senttisiin kylmiin sänkyihimme. Jääkaappi piti aikamoista meteliä, mutta se oli vielä pientä verrattuna siihen outoon katupora- tai hävittäjä-tyyppiseen jyrinään, johon heräsin jossain vaiheessa aamuyötä. Liekö putket niin ärjyjä? Seuraavan päivän ostoslistalla olivat korvatulpat.

Niiden metsästäminen oli oma lukunsa. Menimme apteekkiin ja yritin ensin selittää asiaani englanniksi. Kaksi paikalla olevaa naista pudistelivat päätään ja pyysivät paikalle kolmannen, joka hänkään ei osannut englantia mutta taisi muutaman suomen sanan. Ne sanat eivät kuitenkaan auttaneet häntä ymmärtämään, mitä olin vailla. Yritin pantomiimina esittää tulpat, joita tungen korviini. Tästä suomea osaava täti innostui näyttämään nyt hoksasin -ilmettä ja ääntelemään että aa! Hän poistui ja palasi – kädessään paketti vanupuikkoja.

Valtava, painava höyhentyyny tuntui kuuluvan joka huoneen varustukseen, mutta muuten, kun muiden suomalaisten kanssa vertailimme huoneitamme, huomasimme, että sana standardi ei kuulu petroskoilaiseen hotellisanastoon. Joillakuilla oli ihan reilun kokoiset kylpypyyhkeet. Meillä ne olivat kokoa lattiarätti. Yhden tytön hotellipyyhkeessä kuulemma luki Silja Line.

Myös huoneiden koot olivat keskenään kovin erilaisia. Niin ikään vessanpönttöjen mallit vaihtelivat. Meillä oli sellainen tasannemalli, josta saattoi halutessaan tarkastikin tutkia, mitä oli posliinille saanut aikaiseksi. (Minä en halunnut.) Pöntön vesiosa oli ihan edessä alhaalla, mistä aiheutui, että miespuoliset pissaajat suoriutuivat (tasanteen ansiosta) puuhasta äänettömästi ja naiset taas saivat aikaan (suomalaisesta vessavinkkelistä asiaa tarkasteltuna) varsin miehekkään lorinan.

Meidän suihkusta ei tullut ihan heti lämmintä vettä, ja vesi oli vaikea saada säädettyä sopivan lämpöiseksi. Mutta se oli pieni kiusa, sillä joistakin huoneista kylpyhuone ja vessa puuttuivat kokonaan. Myös ovet, lukot, jääkaapit ja lähes kaikki muu mahdollinen vaihtelivat huoneittain. Ainakin yhdellä turkulaisella kuulemma oli ihan normaalipituinen sänkykin.

Erään kerran yritin ostaa kauppakeskuksen kahviosta leipää ja makkaraa sanakirjan avulla venäjää puhuen, mutta tiskin takana vihaisena päätään pyörittelevä täti ei suostunut ymmärtämääni omaa kieltään. Hermostuneesti huokaileva ja äyskivä rouva ei varmaankaan ollut kahminut Petroskoin päivänsäde -kilpailussa pistesijoja. Mutta hän edusti onneksi vähemmistöä. Enimmäkseen saimme ihan kelpo palvelua ja ajoittaisista kieliongelmista huolimatta asiamme toimitetuksi.

Onnistuin löytämään kameraani simahtaneiden nappiparistojen tilalle uudet edellä mainitun kauppakeskuksen toiselta tiskiltä, ja tällä kertaa sain hoidettua ostokseni sujuvasti venäjäksi: ”Da. Dva. Sbasibo.”

Kiertoajelulla opas kertoi, että Petroskoin suomalaisessa teatterissa on tänään juuri Tulitikkuja lainaamassa -romaaniin pohjautuva ensi-ilta. Harmi, ettemme menneet sitä katsomaan. Tytöt, jotka näkivät esityksen, kertoivat, että se oli ammattimainen, kiinnostava ja vielä hauskakin. Näyttelijöitä oli kuulemma kaikenikäisiä. Ihminen, joka esitti 80-vuotiasta, oli ihan oikeasti 80-vuotias ja niin edelleen. (Venäjällä juuri kukaan ei jää eläkkeelle, koska eläkkeet ovat surkean pienet.)

Illalla menimme festivaalipaikalle, SKK-halliin, bändejä katsomaan. Siellä tehtiin laukkutarkastus, ja minulta takavarikoitiin kynsisakset. Kun alkoi hiukoa, tilasimme saslikit eli naudanlihavartaat leipäpalan ja ketsupin kera.

Lauantaina matkasimme kantosiipialuksella suuren ja mahtavan Äänisen aaltoja Kizhin maailmanperintösaarelle puukirkkoja katsomaan. Ikäloppu kapteenimme toi ikälopun kantosiipialuksen ja meidät matkustat turistiretkeltä turvallisesti myös takaisin.

Toisena festivaalipäivänä bändit esiintyivät teatterimaisessa salissa Machinka-nimisessä paikassa. Saimme sinne kyydin pikkubussilla, jossa matkusti muitakin Carelian Faces -kävijöitä. Yksi poika kertoi käyneensä kaveriporukan kanssa yleisessä saunassa. Voisi luulla, ettei saunassa käynti ole suomalaiselle mikään erityisen eksoottinen kokemus, mutta olipa vain ollut. Lämpöasteita poika kertoi olleen hirmuisesti, mutta ilma kosteassa ja hapekkaassa tilassa ei ollut tuntunut tukalalta. Saunojissa oli ollut äijää joka lähtöön. Monilla heistä oli kuulemma ollut tumput kädessä. Yksi mies oli koivuisen vastan sijasta mäiskinyt itseään kuusivihdalla. Taas harmitti vähän: olisi ollut kiva käydä kokemassa tuokin. Mutta aikaa oli vähän.

Machinkasta tulimme keskustaan johdinautolla eli trollikalla. Nousimme autoon ja arvuuttelimme lippusysteemiä. Se valkeni jonkin ajan päästä, kun lipunmyyjätäti kiersi rahastamassa meidät uudet kyyditettävät. Lippu maksoi 6 ruplaa, mikä on euroissa jokseenkin vähän.

Yritimme mennä käymään festarien jatkopaikkanakin toimivalla Kivatz-klubilla, jonka piti olla ympäri vuorokauden auki. Nyt ovi kuitenkin oli lukossa. No, ei muuta kuin kivatz sulle ja toiseen paikkaan. Mutta moni muukin paikka oli joko kiinni tai sisään ei huvittanut mennä. Esimerkiksi peliluolat jätimme väliin. Joihinkin baareihin taas emme päässeet. Tässäkään asiassa ei tuntunut olevan mitään logiikkaa. Joku pääsi sisään, joku ei, eikä se ainakaan näyttänyt olevan kiinni vaatetuksesta tai kansallisuudesta. Vaan löysimme aina sentään jonkin paikan, johon pääsimme sisällekin.

Paluumatka meidän bussillisellemme alkoi kymmenen maissa sunnuntaiaamuna. Matka olikin taas aika mielenkiintoinen. Se ei ollut vain matka kotomaahan vaan myös matka ihmismieliin. Matkan aikana pääsi tutustumaan ihmisiin sellaisina, kuin he ovat todella väsyneinä ja moniin myös humalan eri vaiheissa. Yksikin Tuntemattoman sotilaan Vanhalan oloinen hihittelijä muuttui jossain vaiheessa negatiivisuutta pulppuavaksi purnaajaksi, jonka mielestä matkan järjestelyt olivat perseestä, naurettavaa pelleilyä ja fiasko alusta alkaen.

(Otsikon sanat ovat Iivana Ljovkinin kappaleesta Petroskoi)


keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Jymyhunajaa sänkykamarissa

Muistan taas, että olen unohtanut. Avaan kassini vetoketjutaskun ja vedän sieltä esiin Tiinan vuosikymmeniä sitten kirjoittaman kirjeen, jonka poimin vanhan huoneeni kaapista muiden kirjeiden seasta äidin luona käydessäni. Laitoin sen kassiin, mutta olen unohtanut ottaa sen sieltä pois. Paperi on vähän rypistynyt. Kirje on kirjoitettu pienelle valkoisella paperille, kummallekin puolelle paperia, kolmella erivärisellä tussilla. Isot ja pienet kirjaimet vaihtelevat.

Hei!

Mitä kuuluu? Kiitos viime kirjeestä. Sinä se vaan mulle kirjotat vaikka mä oon niin laiska, etten jaksa tehdä edes yhtä kirjettä! Mutta nyttempä kirjotan! Ja kyselen vähän hassuja asioita: Mikä susta näistä kolmesta on paras sarja: A Kupla B DALLAS C PIENI TALO PREERIALLA? Mikä lehti susta näistä on kivoin: A Aku B NALLE C NAKKE? Entä kivoin ohjelma A Lemmenlaiva B GALAGTICA C Pätkis? Entä mikä susta on hyvin jätskipuikko A Muru B KINGIS C TOM CAT? ENTÄ JÄTSKITUUTEISTA? A Tähtituutti B Pauligin toffee topsy vai C suklaa tuutti?

VOI HYVIN:

TOIVOO
TIINA

Taittelen kirjeen taas kahdesti ja panen sen takaisin kassiin. Aku, Nalle vai Nakke? Aku Ankasta minä pidin eniten ja pisimpään. Vielä teini-iässä ajattelin, etten lakkaa ikinä lukemasta Akua, mutta lakkasin kuitenkin. Maailman Vahvimman Nallen lukemisen lopetin jo paljon aiemmin. Minua häiritsi, että koko sen lehden maailma muuttui sarjakuvasääntöjen vastaiseksi. Lastenlehtien sarjakuvahahmojen elämänmeno kun on tavallisesti sekä muuttumatonta että seksitöntä. Aku Ankka ei rikastu pysyvästi eikä Roope köyhdy. Aku ja Iines eivät muuta yhteen. Lapsuudessani tai nuoruudessani mieleeni ei tullut miettiä ankkalinnalaisten makuuhuone-elämää, ja hyvä niin. Minä pidin illuusiosta paitsi seksiä harrastamattomista vanhemmista myös seksiä harrastamattomista sarjakuvahahmoista.

Vuosia Maailman Vahvin Nallekin oli aivan normaali lastenlehti. Sen tarinat noudattelivat sarjakuvamaailman lainalaisuuksia. Mutta sitten: Maailman Vahvin Nalle tapasi Leena-nimisen karhuneidin, ja nallukat alkoivat seurustella. Olin aina ajatellut Nallen iättömäksi, mutta kuitenkin ehdottoman ei-aikuiseksi ja ehdottoman latentiksi sarjakuvahahmoksi.

Jos tähän yllättävään seurusteluasiaan vielä olisikin tottunut, olisi oppinut ajattelemaan sen Aku ja Iines -tyyppisenä juttuna, niin liikaa oli viimeistään se, kun Leena paukahti paksuksi. Vähäisistä vuosistani huolimatta tiesin, minkä kaltaista toimintaa raskaaksi tuleminen edellyttää.

Olin järkyttynyt. Mutta koska lehtitilaukseni oli yhä voimassa, jatkoin Maailman Vahvimman Nallen lukemista. Osallistuin lehdessä julkistettuun kilpailuunkin, jossa piti arvata, montako lasta pariskunnalle syntyy ja minkä verran kumpaakin sukupuolta. Arvasin väärin.

Lapsia syntyi kolme. Vähän tämän perhetapahtuman jälkeen lehtitilaukseni taisi päättyä.

Myöhemmin kuulemma Nalle ja Leena saivat vielä neljännenkin jälkeläisen, ja myös Pomppi-nimisen pupun seksuaalisuus heräsi. Pikkuruinen ja arka Pomppi rohkaisi siis mielensä ja alkoi käyttäytyä lajityypillisesti jonkun Niina Kaniinin kanssa. Niin tuli Pompistakin isä. Sarjakuvan kilpikonnahahmo Kilpinen ei kuitenkaan tietääkseni ole edelleenkään pariutunut ja lisääntynyt. Miksi? Lieneekö Kilpinen tätä nykyä syrjäytynyt runkkari? Vai yhden illan juttuja harrastava elostelija?

Ja Maailman Vahvimman Nallen nimi muutettiin omituiseksi ja erittäin epäuroskarhumaiseksi Bamseksi. Ehkä Bamse tätä nykyä jo onkin jättänyt Leenan ja ryhtynyt sisustussuunnittelijaksi.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Melkein kuin elokuva

Valun kaupungin pääkatua ja tarkkailen vastaan käveleviä ihmisiä. Heistä useimmat näyttävät siltä kuin tietäisivät, minne ovat menossa. Näyttää, kuin he eläisivät elämässä, jossa asiat sujuvat. Niin kuin jossain odottaisi jotakin tärkeätä: työ tai perhe, poikaystävä, lapset, lämmin ateria, avattu viinipullo, arkiolohuoneen tapetointi.

Arkiolohuone: yksi tämän ajan kuvista tai symboleista. Ei liene kovin monta vuosikymmentä siitä, kun sana olohuone ilmaantui kieleemme. 50-luvullako se tuli? Nyt meillä on jo arkiolohuonekin. Mitä seuraavaksi? Mihin tie vie? Ja mikä on ihmisen vapaus kulkemansa tien valinnassa? Mikä on vain vääjäämätöntä joko kaikille tai jollekulle, mikä itse valittua? Millä tiellä minä olen? Mierontiellä, jonka Niko Kakskytkaks on asvaltoinut?

Vastaan kävelee monta pariskuntaa. Teini-ikäisiä, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, vanhoja. Käsi kädessä, käsikynkkää, kylki kyljessä. Kauniita pareja, rumia pareja. Miten ihmiset löytävät toisensa? Miten he pysyvät yhdessä? Miten minä en osaa?

Romanialainen mies soittaa haitaria kauppahallin oven vieressä.

Vastaantulevat parit näyttävät tasapainoisilta ja onnellisilta. Ulkoapäin ja sivusta kaikki on niin simppeliä. Paljon yksinkertaisempaa kuin oma elämä. Ja tavalliset asiat vaikuttavat jonkun toisen tekeminä paljon mielenkiintoisemmilta tai mukavammilta tai romanttisemmilta. Jos kaveri sanoo syövänsä pitsaa ja katsovansa videota poikaystävän kanssa, lause synnyttää mielikuvan asunnon täyttävästä lempeydestä ja lämmöstä, läheisyydestä ja hymyistä. Vaikka he vain syövät pitsaa ja katsovat videota. Itsekin olen pitsa- ja videoiltaa joskus viettänyt miehen kanssa, ja tiedän, että sen voi tehdä myös ilman lempeyttä, lämpöä, läheisyyttä ja hymyjä. Tai sitten siitä kaikesta on jonkinlainen aavistus, mutta se on silti vähän kuin näytelmää, sinnikästä onnellisuuden yrittämistä.

Myös elokuvien tarinoissa kaikki vaikuttaa kiinnostavammalta. Elokuvissa juopottelu ja yksinäisyyksin ovat jotakin kaunista ja romanttista. Minunkin elämäni olisi helvetin kiinnostava, jos se olisi elokuva. Mutta kun se ei ole, kukaan ei älyä ihailla suuria ajatuksiani ja surumielistä tuijotusta, joka heijastuu ikkunasta yön pimeyttä vasten.

Eikä kukaan leikkaa tästä filmistä tylsiä pätkiä pois.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Mikään ei muutu


Kävelemme rinnakkain, ja välillä hihamme osuvat toisiinsa. Kuinka jännittävää! Istumme vierekkäin, ja hänen reitensä koskettaa minun reittäni. Sydän hakkaa hulluna, hyvä kun muistan hengittää. Mutta mahtaako hän tykätä minusta? Tarkkailen kaikkia merkkejä tykkäämisen puolesta ja sitä vastaan.

Tuollaistahan se oli silloin, kun oltiin varhaisteinejä.

Ja ihan samanlaista se on nyt. Ihastuminen on samaa, oli iältään 14 tai 40. Ihastuminenkin. Melkein kaikki on samaa iästä riippumatta.

Kävelen tarhasta kotia kohti. Hanski juoksee minut kiinni ja lyö kepillä päähän.

”Ei sattunu”, sanon.

Naapurin poika lyö uudestaan, lujempaa, ja minä toistan äskeisen väärän todistukseni.

Samaa jatkuu jonkin aikaa, kunnes tulee lyönti, jonka jälkeen purskahdan itkuun ja juoksen kotiin. Nolottaa ja suututtaa, että en sinnitellyt loppuun asti.

Samaa tein vanhempanakin ja teen yhä edelleen: tulen satutetuksi, mutta yritän kaikkeni, että voisin olla paljastamatta haavoittuvuuttani.

Istun yläasteen käytävällä. On tosi noloa istua yksin, kun kaverit eivät tule luo. Kirsi kävelee minun vierelleni.

”Minna ja noi pyys sanomaan, ettei ne tuu sun kaa Popedan konserttiin.”

Haluaisin itkeä. Haluaisin lyödä sanansaattajaa. Haluaisin huutaa. Haluaisin heittää koululaukun ikkunan läpi. Haluaisin viiltää ranteeni auki ja hukuttaa suihkuavaan vereen koko perkeleen koulun. Haluaisin haistattaa paskat kavereille, jotka ovat lakanneet olemasta kavereita. Vihaan maailmaa, joka on täysin mätä paikka.

”Jaa”, sanon ja alan tonkia laukkuani, niin kuin etsisin sieltä jotakin tärkeää ja niin kuin se, mitä Kirsi sanoi, olisi ollut maailman yhdentekevin asia.

Hyljätyksi tuleminen ei ole missään määrin mukavaa isompanakaan. Jos jää ulkopuolelle ja tuntee olevansa kelpaamaton, teinivuosilta tutut tunteet heräävät koiranunestaan.

Kuitenkin oli ja on aina muistettava väittää, että ei tunnu missään. Kotona voi itkeä, julkisesti ei.

Ei ihminen muutu. Kyllähän suotuisassa tapauksessa jonkinlaista kehitystä tapahtuu, mutta minä ainakin olen hyvin pitkälti sama ihminen nyt, kuin olin lapsena. Aikuistuminen antaa odottaa itseään. Ruumis ja mieli ovat vuosi vuodelta enemmän epäsynkassa.

En väitä, etteikö g-pistettä, Jumalaa tai aikuistumiseksi kutsuttua ilmiötä voisi olla olemassa, mutta omakohtaista kokemusta minulla ei näistä ole.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

"En saanut selvää"

Yks mun kaveri tarvitsee kipeästi nettiyhteyttään:


Aamu alkaa onnettomien tähtien alla. Kiehuva puuro puskee äkäisesti kattilan kannen alta hellalle ja alkaa rätistä levyn reunalla. Eikä parempaa seuraa: netti ei toimi. Alkaa heti ahdistaa. Elämälläni ei ole tarkoitusta, jos en pääse Facebookiin.

Käynnistän vanhan koneeni. Ei toimi internet siinäkään. Sammutan modeemista virran ja kytken uudelleen päälle. Adsl-valo ei syty. Selaan koneellani näkyvää langattomien verkkojen listaa. Siinä on pari suojaamatontakin yhteyttä, mutta niiden signaalin kerrotaan olevan heikko. Yhdistän koneeni toiseen suojaamattomaan verkkoon, siihen, joka on nimetty numerosarjalla. Pääsen Facebookiin, henki kulkee taas!

Pari kertaa signaali katoaa hetkeksi kokonaan, mutta enimmäkseen yhteys toimii signaalin heikkoudesta huolimatta moitteettomasti.

Yritän myöhemmin uudelleen kytkeä omaa langatonta yhteyttä, mutta se ei edelleenkään vörki. Ei seuraavanakaan päivänä. Eikä vielä sitä seuraavana aamunakaan. On soitettava asiakaspalveluun, vaikka inhoan soittamisia.

Pääsen nettiin taas suojaamattoman yhteyden kautta ja etsin asiakaspalvelun numeron. Sivulla tiedotetaan, että puhelinpalvelu on uudistettu puheella toimivaksi. Näppäilyn sijaan voit kertoa asiasi omin sanoin ja yhdistämme sinut palveluumme. Mitähän helvettiä taas.

Soitan. Automaatti kysyy, kuinka voi auttaa.

”Oma langaton verkko ei ole toiminut moneen päivään”, sanon.

”Ymmärsinkö oikein, että vika koskee laajakaistapalveluitamme? Vastaa kyllä tai ei.”

Häkellyn masiinan komentelusta, aivoissa rätisee ja pätkii. Arvon kahdesta annetusta vastauksesta toisen.

”Kyllä.”

”Etenet jonossa nopeammin, jos annat henkilötunnuksesi numero kerrallaan.”

Sanon numerosarjan mahdollisimman selkeästi.

”En saanut selvää. Sano henkilötunnuksesi uudelleen numero kerrallaan, esimerkiksi: kaksi kolme nolla yksi kuusi nolla kaksi kolme yksi kaksoisvee.”

Loukkaannun koneelle. Kyllä minä ilman esimerkkiäkin tiedän, mikä henkilötunnus on! Sanon, mikäli mahdollista, tunnukseni vieläkin selvemmin artikuloiden.

”En saanut selvää. Jos et tiedä henkilötunnustasi, sano: En tiedä. Voit myös naputella henkilötunnuksesi numeronäppäimillä.”

Vammaisenako minua pidät? Minä tiedän henkilötunnukseni varsin hyvin. Sinä se saatana tässä vammainen olet, kun et saa suomen kielestä selvää!

Naputtelen numerot. Kesken puhteen automaatti jo huutelee jotakin. Aggressiotasoni on pilvissä. Numerosarjan lopuksi koneääni kertoo, että etenen jonossa nopeammin, jos voin kertoa vielä sitä taikka tätä lisäinformaatiota, tunnuksia sun muuta, mutta en osaa kertoa mitään. Mietin vaihtoehtoja: Heitän puhelimen seinään. Yritän höpistä jotakin. Odotan hiljaa. Suljen alistuneena puhelimen.

Huokailen, alkaa olla tosi tukala olo enkä osaa päättää, mitä tekisin. Viides vaihtoehto – itkuun purskahtaminen – alkaa tuntua varteenotettavimmalta.

Silloin puhelimeen vastaa oikea ihminen. Pääsen kauhuscifin maailmasta todellisuuteen ja voin uskotella itselleni vain kuvitelleeni kaiken. Saan asiani hoidettua. Kuulen, että kyseessä on alueellinen vika, täytyy vain pitää modeemi päällä ja odotella.

Pari tuntia myöhemmin saan ihanan tekstiviestin: Liittymänne vika on korjattu. Käynnistäkää tarvittaessa laitteet uudelleen.